Aion kirjoittaa johdonmukaisen ja vakuuttavan vuodatuksen siitä, kuinka puutarhan hoito on turhaa ja usein turhauttavaakin puuhaa.  Aihe on niin laaja ja monipolvinen, että voisin kirjoittaa aiheesta kolmesataasivuisen kirjan.  Sitä ei tosin jaksaisi edes oikolukija kahlata läpi, koska osaan kirjoittaa sekavasti ja epäselvästi parillakin liuskalla. 

Perehdyin aiheeseen jo lapsena.  Vaikka en mielestäni ollut edes pienenä oikeasti lapsi, muuten vain pienikokoinen ja vielä vähillä vuosirenkailla varustettu. Sain usein kuulla aikuisen sanovan, että voi hyvä lapsi, mitä sinä nyt menit tekemään.  Sitä aina ihmettelin, että jos kerran olin lapsi, niin minkä takia tuon lausuman jälkeen sain usein selkääni.  Se taisi olla aika yleistä silloin sodan jälkeen.  Suorastaan maan tapa.  Lisäksi ison on helppo piiskata pientä, toisin päin homma ei sujunut.  Vaikka mieli tekikin.  Kun vuorostani kuritin paljon nuorempaa ja pienempää velipoikaa, niin se aina uhkaili, ettei hän vuorostaan isoksi kasvettuaan anna minulle töitä.  Eikä sitten antanutkaan, hyvä kun itselleen riitti.

Joka tapauksessa, ansaitsin jäätelörahoja kastelemalla äidin kasvimaata,  taisin vähän kitkeäkin -  itkemättä  En vain millään muista, että mistä sen veden otin.  Varmaankin joesta, koska muistan liukkaan pöllin, joka lillui puoliksi vedessä.  Samasta paikasta kannettiin saunaankin vesi. Järvi oli viisi metriä kauempana ja rannalta matala. Jossain vaiheessa  taloon vedettiin vesijohto.  Viemäri oli tehty jo aikaisemmin.  Eli ei kannettu vesi talossa pysynyt, vaan valui pois putkea pitkin.

Oli minulla portin pielessä (siinä, mistä autolla pihaan ja pois ajettiin, isä sillä Renault 4RCV:llä). oma kaivamani palsta, noin metri kertaa kaksi.  Siihen istutin ainakin porkkanan siemeniä ja varmaan jotain herneen tapaisiakin.  Huomasin jo niinä vuosina, etten ole varsinainen vihannesviljelijä, vaan lahjani viittasivan enemmän tutkijaksi.  Darwinista en tosin silloin tiennyt, mutta se pieni maaläntti oli minun Galapagos-saareni ja uteliaisuus yhtä suuri.  Suurimman kasvitieteellisen murroksen tein, kun jätin muutaman porkkanan maahan talvehtimaan.  Seuraavana kesänä ne tekivät pitkän varren, kukkivat ja syksyllä minulla oli itse tehtyjä siemeniä monta kymmentä.  Olisin kirjoittanut tästä luonnontieteellisestä huomiosta oppikirjan, mutta olin siinä vaiheessa kiinnostuneempi kirjoittamaan sukellusvenejännäreitä vanhoihin pöytäkalentereihin.  Tosin teknilliset kykyni eivät riittäneet pelastamaan sukellusveneen miehistöä meren pohjasta, johon olin heidät kirjoittanut tavoitellessani mahdollisimman hurjaa jännityksen tunnetta.  Joten hukutin jo varhain nuoruudessani useita miehistöjä Atlantin syvyyksiin.  Onneksi Nurnbergin sotaoikeus oli jo ohi.

Tieteellinen urani katkesi siihen, kun muutimme Korpilahdelta Jyväskylän Laajavuoren kupeeseen, eikä siellä kukaan ruvennut tekemään äidille uutta kasvimaata.  Ja ne siemenetkin hukkaantuivat muutossa. 

Suomi menetti minussa nobel-tasoisen tiedemiehen onnettomien olosuhteiden takia, mutta henkisen vireyteni kuitenkin säilytin, sillä sainhan syödäkseni jäätelötötteröitä.  Sateisina päivinä jouduin tyytymään jäätelötikkuihin.  Ei sekään riittänyt suistamaan henkistä tasapainoani raiteiltaan, vaikka kesää 1952  mainitaankin historian kirjoituksissa hyvin sateiseksi. 

Niin muidoin oli pakko turvautua sivutöihin jäätelönsaannin turvaamiseksi.  Tein mm. Erkkilän veljesten kanssa pilkkeitä Keskimaan kaupan liiteriin.  Veljesten isä oli myymälän hoitaja, joten suhteita opin käyttämään jo varhain hyväkseni. 

Sitä paitsi minulla oli kirveshommista jo aikaisempaa kokemusta, kun serkkupoika iski kirveellään minulta peukaloon.  Muistan tapauksen hyvin, sillä arpi on yhä jäljellä.  Annan kuitenkin arpisten haavojen olla, enkä kanna kaunaa.  En sille Erkkilän vanhemmalle veljellekään, Markulle,  joka samana kesänä löi onkimatoja kerätessä lapiolla sormilleni.  Onneksi olimme heidän mökillään Päijänteen saaressa, Erkkilä itse oli moottoriveneellään töissä, joten ei tarvinnut mennä lääkäriin.  Semmoiset haavat paranevat itsestään aikaa myöten.  Nykyisin sormet pelaavat ihan hyvin.  Opin senkin, ettei sovi työntää sormiaan joka paikkaan.  Neuvo koskee etenkin naisten kanssa vehtaamista.

Edellä on siis muutama vastaansanomaton esimerkki siitä, ettei puutarhanhoito kannata.  Tosin ei moni muukaan, kuten halonhakkuu tai matojenkeruu.

Lisää todisteita tuon julki taas, kunhan jaksan ja viitsin.