Kuopus oli lauantaina puusavotassa.  Oikein viranomainen (miellyttävä nainen) kävi huomauttamassa, että pitäisi raivata isoksi venähtäneitä leppiä, joiden oksat ulottuivat reilusti tien päälle.  Minustakin ne olivat kyllä jonkinmoisena uhkana sähkökaapeleille sekä naapurin puolelle menevälle puhelinjohdolle.  Tosin muutaman vuoden takaisessa syysmyrskyssä niiden sähkökaapeleiden päälle kaatui kohtalaisen kookas koivukin, eivätkä ne kaatuneet vaan ainoastaan taipuivat.  Eikä keneltäkään edes sähkönkulku häiriintynyt.

Virkanaisen kertoma syy oli tosin hieman omalaatuinen:  sanoi puiden olevan vaarana lumiauroille.  Höh!  Eivät ne minusta ihan leikkiautoja ole, ne lumivehkeet.  Eikä ne oksatkaan olleet niin matalalla, että olisivat tuulilasia uhanneet.  Sanoi hieman nenäkkäästi, että aura-autoilla ei ole tänne mitään asiaa, elleivät puut häviä!  No, pitihän sitä tsaristista valtaa hieman vilauttaa.  Tosin pehmensi sitten, että ei mitään kiirettä, kunhan...  Pidin laupiaan ilmeeni, enkä ruvennut sanan säilääni esittelemään.

 Olihan hän aivan oikeassa siinä, että pois ne oli raivattava.  Oli sitten tosiasiallinen syy mikä tahansa.   Vaikka ne puut loivat kesäisin aivan romanttisen katoksen tapaisen kapean hiekkatiemme yli.  Ei kuitenkaan ollut puhetta omenapuistamma, joista parin oksat tulevat varsin lähelle tien reunaa niin, että ohikävelijöidenkin on helppo napata mukaansa omena tai pari.

Kuopus oli tälläkin kertaa kaverina, kuten pari syksyä sitten, kun piti raivata villiintyneitä orapihlajia tietä varjostamasta talomme kohdalta.  Ne olivatkin jo pahasti sotkeutuneet niihin iänikuisiin johtoihin vänkkyräoksineen.  Johdot olivatkin kovilla, mutta sentään kestivät aika kovankin ravistelun.  Pari kertaa kyllä pelotti, että milloin salamoi.

Siihen nähden tämä raivaus oli paljon helpompi.  Olisikohan osasyynä ollut Kulkuri, joka toimi työnjohtajanamme.  Tosin hän osoitti ensin syvän naukunärkästyksensä, kun olimme aloittaneet ilman hänen valvovia silmiään.  Sen jälkeen hän sitten olikin tarkkana pysyen kuitenkin hienosti poissa jaloista.  Kun jäin kymmeneksi minuutiksi juttelemaan erään puheliaan naapurini kanssa, niin kissa kiipesi suurimpaan kaadettavaan leppään merkiksi siitä, että hommiin siitä!  Tuli sentään auttamatta alaskin, se vanha tartsani.

Oli kyllä Kuopus hyvinkin tarpeeseen, lepillä kun on tapana kasvaa mikä mihinkin suuntaan vinoon niin, että kun minä sahasin vanhalla pokasahallani, niin kuopus ohjaili samalla kaatosuuntaa niiden johtojen takia.  Onneksi liikennettä ei juuri sillä tiellä ole, joten lippumiehiä ei sentään tarvittu.

Kai siinä urakassa pari tuntia meni ja hiki nousi pintaan, kuten kunnon työmiehillä pitääkin.  Työnjohtaja pysyi kuulina, kuten oikein on.  Läksi sitten kanssamme samaa jalkaa sisälle kahville ollen aivan ilmeisen ylpeä siitä, että oli johtanut työtämme onnistuneesti ilman vaurioita.  Ja rungotkin Kuopus oli raivannut puutarhan puolelle piiloon vaikkapa talven rusakoiden ja myyrien pureskeluleluiksi.

Viranomaiset ja auramiehet ovat luullakseni vähän aikaa tyytyväisiä.  Niin olen minäkin, onpa yksi epäkohta tontillamme taas kunnossa.  Vaikka maisema rumenikin.  Uusia puita kasvaa niin että suhina käy.  Vai liekö se tuuli joka viimeisiä lehtiä lepistä riipii.