Tuohon totuuteen olen usein törmäillyt aloittaessani blogin turinoinnin iltamyöhään.  Kello on siis paljon, kuten nytkin.  Kun lopetan lopen väsyneenä ja yritän viimeisillä aivosoluillani korjata ilmiselvät virheet, niin tajuan kellon olevan vähän.

Pelaa se aikajana toisinkin päin.  Kun herään auringon säteiden kurkkiessa makuuhuoneen ikkunan säleiden läpi, niin kello onkin taas paljon.  Sen seurauksena kello on koko päivän paljon, eikä siihen aikaan kannata aloittaa minkäänlaista tointa, joka kestää yli tunnin.  Kauppareissusta auton kanssa sentään selviän alle tunnissa, jos en jää kovin pahasti suustani kiinni tai en eksy kirpparille. 

Pahassa lykyssä huomaan kotiin tultuani, että kai tänään pitäisi syödäkin.  Sentään kissa ja villieläimet ovat annoksensa saaneet, ihmiset ovat kuitanneet pienen näläntunteen kahvilla kahvilla ja lohivoileivillä.  Tai sitten leivän päälle olen siivuttanut grillikylkeä.

Ilta tulee kaiken kaikkiaan etuajassa.  Olisi hienoa nousta seitsemältä ja hohhailla sitten ylipitkää päivää osaamatta kuitenkaan tarttua mihinkään oikeaan työhön.  Kaikki tarpeellinen ja kiireellinen on ennenkin tehty viime hetkessä kovasti hosuen.

Tämäkin juttu todistaa sen, että tyhjästä on paha nyhjäistä.  Mutta puolilta öin oma arvostelukyky on jo sen verran heikoissa kantimissa, että on helppo kirjoittaa.  Juuri siinä rajatilassa, jolloin myöhä on muuttumassa aikaiseksi.

Olen jo kuulevinani suden ulvovan.

Vai Kulkuriko se pyrkii sisään?

Pitää käydä katsomassa.

Jos se on kissa, niin jatkan hetken kuluttua...