...on lupausten yö. 
Ei tässä nyt mitään lupauksia ole annettu eikä saatu. Vaimo on nukkumassa ja kissa päätti lähteä vielä käväisemään ulkona, kun sai neljänneksen nakista. Siitä, jota yritin piilotella. Mutta kun kissan nenä haistaa. Sai sitten syyn mennä istumaan eteiseen sen näköisenä, että mitäs annoit, nyt pitää kiiruhtaa ulkoistamaan. Olikin jo hetken ihan rauhassa paikalla, jolla itse nyt istun ja muistelen vanhoja aikoja.
Niin, taisi olla 60-luvun alkua, kun Fantasia- elokuvateatterissa meni "West Side Story", joka teki urbaanilla, raja-aitoja rikkovalla tyylillään syvän vaikutuksen erääseen nuoreen mieheen. Rajua New Yorkin sykettä ja nuorta, herkkää lempeä oli juuri sitä, mihin olisi mennyt oikeasti mukaan, jos olisi ollut tilaisuus ja uskallus. Kävin siihen aikaan paljon elokuvissa. Taisin hetken aikaa vetää jopa koulun sisäistä elokuvakerhoakin, joka ei nyt juurikaan suuria saleja vetänyt. Muutamia kivoja tyttöjä oli kuulemassa alustuksiani sekä pari parasta poikakaveria, jotka olin houkutellut / kiristänyt tilaisuuteen mukaan juuri sillä, että tulee sinne se ja se likkakin.
Mutta ihan oikeasti oli mukavaa siellä teatterissa, kun oli pimeää ja kyynel sai herahtaa ilman kasvojen menettämistä. Kun jätkä oli sentään koulun paras pituushyppääjä ja kohtalainen nyrkkeilijä välitunneilla koulun vessassa. Pyrittiin kumminkin siihen, ettei naamaan saanut lyödä. Tosin kerran Lokkinen melkein tyrmäsi, mutta se oli pelkkä vahinko. Semmoinen hyvä heijari, jota vieläkin arvostan. Muutenkin hyvä tyyppi. Veteli tyylikkäästi soittoilloissa Harjulla siskonsa kaunoluistimilla, kun yksinhuoltajaäidillä ei ollut varaa hokkareihin. Semmoista viileää asennetta arvostin kovasti.
"Kuningaskobra" kaikui yli kaupungin, pukukopissa haisi hiki ja kuuma kamina ja tytöt olivat aivan ihanan punaposkisia ja houkuttelevia simasuita ja heille piti esittää parhaat luistelutaitonsa ja hyvässä lykyssä pääsi loppuillasta pitämään sitä Sinikkaa tai Helenaa lapaskädestä ja se tuntui niin kovin taivaalliselta ettei mitään määrää. Sitä käveli vaikka viisi kilometriä, kun pääsi saatille ja kotimatka sujui ekstaasissa, vaikkei rohjennut edes suukkoa pyytää. Eikä pakkanen purrut, vaan oli lupausten yö. Tosin jo ohi mennyt, mutta ehkä ensi kerralla uskaltaisin olla rohkeampi ja uskaltaa vaikka poskea silittää!

Oli se niin kaunista: West Side Story ja edessä loistava tulevaisuus. Mikä parasta: sain sen Mariani. Tosin hänen nimensä on Liisa. Se, joka on jo nukkumassa.

Kissakin pitää päästää sisälle.

Hyvää yötä, blogiystävät, olette tärkeitä.