Uusi vuosi pitäisi aloittaa sirkein silmin ja uusin kujein.  Mutta niin kauas kuin silmä siintää ajassa taaksepäin, niin uuden vuoden ensimmäisenä aamuna nukun niin pitkälle päin päivää (joka ei valkene), että tulee kiire hoitaa vessa- ja kahviasiat ennen Wienin Filharmoonikkojen Uuden Vuoden konserttia. Se on ollut pakollinen teevee-ohjelma ainakin vuodesta -65 alkaen.  Lukuunottamatta vuotta -69, kun en ollut k.o. aikana Suomessa.
Aina se konsertti on ollut jotain elämäöä suurempaa, melkein kuin vonBaghille elokuvat.  Paitsi, että en Straussin suvusta vieläkään tiedä, kuka oli minkin sävellyksen tekijä. On isä-Straussia, on poika-Straussia, on velipoika-Straussia ja ulospäin suuntautunutta, velikultaa ja naistenmiestä.  Mutta nais-Strausseista ei puhuta mitään, ei edes äiti-Straussista.  Outoa porukkaa.  Kylvivät  varmaan straussin siemeniä porkkanapenkkiin ja siinä sitten kasvattivat ja koulivat isoja, sävellyskykyisiä strausseja.  Kyvyttömät heitettiin kompostiin.  Se oli varmaan helppoa, kun se yksi arkkitehdiksi aikonutkin oli itävaltalainen.

Säveltää ne ukot kyllä osasivat.  Ja ne balettitytöt siellä linnan saleissa liihottelemassa. Niin kauniita ja sirorakenteisia olentoja ei oikeasti ole olemassakaan.  Siinä vaiheessa sitä ryhtyy helposti haaveilemaan epätodellisista jutuista ja vaipuu nirvanaan, josta sitten hetkeksi havahtuu kun Radezki-marssi räjähtää ilmoille.

Sen avulla jaksaa seurata vielä kakkoselta mäkiviikon osakilpailun. Tosin siinäkin pää tilttaa toisen kierroksen puolivälissä, kunnes selostaja räjähtää riemuitsemaan tai valittamaan Ahosen viimeistä hyppyä.

Jää siinä vielä puolisen tuntia nuokkumiseen, kunnes nälkä ajaa ruokahommiin.  Sen jälkeen voi vaikka levätä.

Onneksi ei ole koiraa, jota pitäisi tässä vaiheessa ulkoiluttaa.  Kissasta pääsee vain ulko-ovea raottamalla.
Tosin se laiskimus makaa vaimon petillä sikiunessa.  Niin, että voisin minäkin...