Voisi kai sanoa, että varhaislapsuus päättyi ja koulu alkoi.  Aloitin opintien ramppaamisen seitsenvuotiaana, mutta jo lokakuussa täytin kahdeksan.  Minut olisi pitänyt sen vuoksi diskata heti alkuunsa.

Eikä alku ollut kovin lupaava. Oppiaineet olivat ihan ok, mutta se opettajan kääkkä oli varmaan... no olkoon.  Mitään ei saanut tehdä, kaikki oli kiellettyä, olimme kuin jossain kurilaitoksessa.  Ensimmäiseksi opettaja uhkasi kauheilla rangaistuksilla, jos koulun aloittajaiskirkossa vaikka vaihingossa vilkuilisi ympärilleen, etenkin ylös kattoon.  Eikä tietenkään saanut hiiskahtaakaan, paitsi tietysti piti virsien aikaan laulaa kirkkaasti, kovaa ja oikein.  Jotenkin ei pystynyt eläytymään virteen Ystävä sä lapsien. 

Ruokailu oli painajaista.  Yleensä ruokana oli puuroa, velliä tai keittoa.  Ruoka oli ihan hyvää (perunavelli oli mieliruokaani), mutta se hirveä hiljaisuus opettajattaren vaaniessa pöytänsä takana.  Lopuksi järjestäjän piti kerätä tyhjät kulhot aloittaen takarivistä.  Auta armias, jos joku oli jättänyt ruokaansa syömättä.  Sehän pursusi sieltä kulhopinon rakosista järjestäjän käsille ja lattialle.  Opettaja tietenkin löysi syyllisen, koska kipot oli kerätty järjestyksessä.  Ruoka odotti sitten koulupäivän päättymistä ja rikollinen jäi sitä jäähtynyttä ja likaantunutta sotkua lusikoimaan.

Kerran lihakeitossani oli läskin kappale, jossa oli vielä sian karvaista nahkaa.  Viittasin kiltistä ja kysyin, että voisiko karvaisen läskin jättää syömättä.  Kaikki on syötävä, tuli tiukkahuulinen vastaus.  Pakko mikä pakko, yrjö oli tulla.  Muutamat ylenantoivatkin kauhuissaan lautaselle, kun lattialle ei uskaltanut.  Senkin jälkeen lautanen piti tyhjentää.  Opettajan mielestä se oli omasta suusta tullut ja sinne takaisin se sai mennäkin.

Opettajalla oli ylemmällä luokalla poika, joka oli todellakin äidin poika: terrorisoi välitunneilla pienempiään.  Jostain syystä kukaan ei kannellut. Koulumatkaa oli kolme ja puoli kilometriä.  Eihän se liian pitkä minusta ollut, olinhan tottunut kävelemään.  Mutta alkutalvi oli äreän kylmä ja palellutin poskeni ainakin kerran, kun aukeilla puhalti jäinen tuuli.  Usein joen yli menevällä sillalla vaani  muutamia yläluokkalaisia.  Onneksi minulla oli ripeät jalkani, joten taisin joutua vain kerran heidän käsittelyynsä.  Ei sentää pahempia vammoja tullut, mutta kauhun paikka se silti oli.  Varsinkin, kun heti sillan jälkeen, mäen päällä oli vanhainkoti eli vaivaistalo.  Sitä synkän näköistä rakennusta pelkäsin melkein enemmän kuin niitä pojanroikaleita.

Että ei se koulu alkanut kovinkaan mukavissa merkeissä. Tuskin niistä edes kotona puhuin.  Eihän minulla ollut vertailukohtaa.  Ehkäpä koulunkäynti oli ylipäätään sietämätöntä.  Piti vain kestää.