Olen lukenut tässä illan mittaan joitakin viisaita blogeja. Palasin vast´ikään Panu Rajalan sofistikoituneilta sivuilta, joissa hän kertoi arkielämästään ja Waltari - tutkimuksistaan. Vetävää ja sujuvaa kerrontaa, johon tekisi mieli heittää sekaan kommenttia. Mutta tyhmänä en ole tohtinut - paitsi kerran.

Panu Rajalan ensimmäinen vaimo oli Hämeenkyröstä, loi hienon uran mallina New Yorkissa, palasi takaisin kotimaahan, opiskeli  ja kuoli sittemmin traagisesti hivuttavaan syöpään. Siitä Rajala kirjoitti koskettavan kirjan, joka ei tosin oikein sopinut yleiskuvaan vakavasti otettavasta Sillanpää-tutkijasta.

Sivujuonteena asiaan liittyy Liisani. Kangasniemen Makkolan kylässä, kuusilapsisen äidistään orvoksi jääneen lapsikatraan toiseksi nuorimmaisena Liisa pääsi Tampereelle pikkupiiaksi eli seuraneidiksi tuomariperheeseen. Oli perheen tyttären seuralaisena ja tuomarin paidansilittäjänä ( omasta pyynnöstään, kun ei osannut jouten olla). Perheen kesäpaikka oli Hämeenkyrössä, jonka polkuja asteli myös Frans Eemil "Taata" Sillanpää. Olipa pikku Liisa kerran istunut jopa Taatan sylissä. Mitä lie suuri kirjailija sanaillut, siitä ei vät muistikuvat kerro.

Tuomarin huvilan naapristossa oli lapsuuttaan elänyt myös Elina, jonka kanssa Liisa-tyttönen ystävystyi. Kun Liisa palasi metsätyönjohtaja-isänsä hoiviin, jatkui Elina Yli-Vakerin ja Liisan lapsuuden ystävyys vielä muutaman kirjeen verran. Kunnes kumpikin ohjautui omille urilleen. Jokainen meistä muistaa niitä lapsuudenaikaisia ystävyyksiään, jotka sitten haalistuvat ja jopa unohtuvat elämän mutkaisilla poluilla.

Kommentoin tästä juonteesta Panu Rajalalle taannoin. Hän vastasi ystävällisesti liittäneensä sen muistojensa rasiaan. Seuraan edelleen hänen blogiaan. Ei minulla mitään viisauksia ole sinne kommenttipuolelle, kun en noissa kulttuurivirroissa ole mukana.

En edes sivupurona.