"Hän oli maata monta nähnyt, oli itää ja etelää, vaan pohjoista ei ikänään...", hän lauloi pistäen vähän omiaankin.  Puoliääneen kumminkin, ettei se muuttuisi hoilotukseksi.  Ei hän sentään niin humalassa ollut, tuskin ollenkaan.  Sentään keskellä korpea, ehkä jopa eksyksissä.  Aurinko tuntui kurkkivan pilvien rakosista aivan väärästä suunnasta. 

Oikeastaan häntä hieman pelotti ja sen takia piti ottaa rohkaisuryyppy ja heti perään toinen varmistamaan tehoa.  Selvästi se auttoi, mutta varmuuden vuoksi hän kurottautui vetämään koivun kepakkoa kaiken varaksi.  Samalla pullo kilahti mättäältä irtokiven kylkeen.  Onneksi se vain kilahti eikä räsähtänyt.

Hän poimi kirkkaana helskyvän ystävänsä hellästi käteensä, hiveli hetken sileää pintaa, kiersi korkin auki ja suuteli sen avointa suuta kuin ahnaan hellä rakastaja konsanaan.  Se vastasi tulisen väkevästi samalla hiljaa kurluttaen.  Samalla mielikuviin nousi aavistelu siitä, että juoma loppuu ennen kuin pelko lakkaa.  Piti ottaa uusi neuvoa antava. 

Päässä keikautti sen verran hassun mukavasti, että oli syytä odottaa hetki maapallon asettumista.  Kuitenkin mahassa möyri uhkaavasti niin, että piti oikeasti pidätellä.  Mielikuva siitä karhun kuvatuksesta myös häiritsi - tai mikä kuvajainen se sitten olikaan, untako vain?  Tositilanteessa pitäisi teeskennellä kuollutta, ettei henki menisi.  Tai vaikka sammunutta, karhuviinan kaatanutta?  Voisi kelvata otsollekin.

Huolen rypyt silenivät hetkeksi, kun hän torkahti näkemään unta  valkeasta ja kiltistä nallukasta kainaloon käpertyneenä pehmeänä keränä.  Mutta pian se muuttui terävähampaiseksi ahmatiksi vaatimaan syötävää.  Täysin hereillä mies kutistui turpeen ja kiven väliin mahdollisimman hengettömän oloisena, kunnes palkeisiin koski liikaa.

Hän raotti luomiaan kääntäen hipi hiljaa päätään valoa päin.  Aurinko kollotti suoraan silmien pohjiin asti ja pääkin oli usvaa täynnä.  Mutta  kostean nuuhkiva ääni ja ulon hajuinen turkin hipaisu  poskella sai aikaan  lämpimän kostean ailahduksen etumuksessa.  Yskittikin, jalasta veti suonta, isämeitää oli turha enää aloittaakaan.

Rekku haukahti ärhäkkään vaativasti:  jotain evästä senkin piti saada!  Kesti tuokion verran palata sumujen saaristosta.  Siunattu Rekku, se ajoi pedon tiehensä.  Hengenpelastusmitali sille kuului!  Ja pitkä pala suomilenkkiä. 

Heinikko kahisi, yrittäkö se uudestaan?

"Mitä helkuttia se ukko täällä puutarhassa möyrii ja möykkää, ettei taas ole maistissa mättäälle kuukahtanut!"

Hikottelua kesti hetken jos toisenkin.  Kömpi sitten pystyyn, maailmakin asettui vanhoille sijoilleen, Rekku lieputti riemuissaan häntäänsä isännän ihmepelastumisen kunniaksi. 

Pullo jäi kiven viereen odottamaan parempia aikoja, melkein puoliksi täynnä tai yli puoliksi tyhjänä.  Riippuen katsantokannasta ja rapulan asteesta.