Aamulla nostimme itsemme ylös lähes tavallisten, lainkuuliaisten inehmojen aikaan.  Tosin vaimo kerkesi ennen minua, mutta minä itse se pistin hösseliksi.  Niin että olimme auton nokka kaupunkiin päin jo ennen yhtä.

Ei sillä kellonajalla muuten väliä, mutta perjantain takia on hyvä olla hyvissä ajoissa liikkeellä viikonloppuliikenteen takia.  Jotenkin tuntuu siellä munaskuitten tienoilla siltä, että on pakko seurata muiden käyttäytymistä entistä tarkemmin, mukaanlukien isosorkkaisten nelijalkaisten arvaamatonta liikehdintää tiehen nähden poikkisuunnassa.

Mielikuvassani on yhä muisto hirvestä autoni nokkapellin yllä kaukaa 70-luvulla.  Onneksi ajoin ripihiljaa kapeaa mökkitietä, kun pensaikosta ilmaantui korskea hirviotus koikkelehtien kuin hidastetussa filmissä suoraan eteeni.  Tunsin siinä ratin takana oloni hyvin avuttomaksi ja haavoittuvaksi.  Kruunupää ei edes korvaansa lotkauttanut, ei askellustaan muuksi muuttanut.  Melkein nousin autosta kunkun perään kumartamaan.

Jotenkin tuo vanha näkymä tuli mieleeni Muuramen autotalon tienoilla, jossa hirvikohtaamisia tapahtuu melko taajaan.  Olen itsekin nähnyt samalla tieosuudella likipitilanteita pari kertaa.  Nytkin pari autoa ohitti kiireissään, vaikka itse pysyin sallitussa kasikympin perusnopeudessa. En sentään siitä arvannut hiljentää, etten häiritsisi yleistä liikennevirtaa.  Ja silmät koko ajan eestaas haroen kuusikon laitoja.  Ehkä normaalia enempi syystä, että jo kotoa lähtiessä etiäiset käskivät noudattaa suurta varovaisuutta.

Joten silmät pyörivät päässä normaalia enemmän.  Eikä mitään poikkeavaa tapahtunut.  Keli oli hyvä, vaikka puuskittainen tuuli hieman ravistelikin.  Mutta silti:  ei pidä tuudittautua ja olla olevinaan se keskimääräistä parempi kuski.  Kahden sekunnin kauniin hevosen ihailu tai kesäisen ruskettuneen sääriparin seuranta voi käydä kohtalokkaaksi.