Meni mennyt päivä niin ristiäisten tunnelmissa, että muistin vasta iltakymmeneltä, että pitäisi kirjoittaa Karjunpäälle jatkoa.  Olin ihan unohtanut, että huomenna on Novellikon kokoontuminen.  Antaa olla, ajattelin ensin, ei tähän aikaan enää jaksa.  Mutta se olikin taas se laiskamato, joka korvakäytävässä kuiskutteli omiaan.  Sillä oikeastihan olen parhaimmillani (?) vasta puolilta öin.  Varsinkin, kun olin Karjunpään kohtaloa usein ajatellut kauppareissuilla tai tuijottaessani puolitylsänä telkkaria.

Joten heppu siitä vain velvollisuuttansa täyttämään.  Systeemihän menee niin. että ensin kirjoitan Novellikkoa varten raakaversion, jonka luen ääneen kokoontumisessa (herkuttelun sivutuotteena).  Päivän, parin päästä kirjoitan sen blogiin korjattuna versiona eli stilisoituna.  Vaikeus on vain siinä, että juttu lähtee helposti vetämään ihan uusille raiteille.  Ja sitä myöten onneton kirjoittaja on pian itse hukassa ja sekaisin siitä, mitä oikeasti kyseisille henkilöille tapahtuu.  Vai tapahtuuko mitään?  Pari kertaa olen miettinyt helppoa ratkaisua: ankaraa tulitaistelua Suomen kauniissa suvessa tai  mukavaa ylt´ympäri heittelevää ulosajoa, jossa auto matkustajineen päätyy jonnekin Päijänteen syvänteeseen.  Eihän syy olisi minun, vaan kurjan sattuman.

Mutta joka kerran, kun moista suunnittelen, sotkeudun poliisimiesten jaaritteleviin keskusteluihin ja jään kuuntelemaan, josko sieltä tulisi joku kuolematon viisaus.  Tähän mennessä ei ole tärpännyt.  Mutta jos he jatkavat jorinoitaan vielä pari vuotta, niin ehkä sitten...

Tämä on siis ennakkomainos:  Karjunpää irrottelee taas parin päivän päästä nauttien sydämensä pohjasta suomalaisen luonnon moninaisuudesta. 

Lukekaa, ihmetelkää ja kommentoikaa, rakkaat lukijani (enempää en pysty nuoleskelemaan).