vaikka pilvistelikin koko päivän.  Kissakin makoili välillä paikkaa vaihdellen oikein urakalla.  Paitsi kerran se sai hepulin ja viuhahti mielileppänsä latvaan.  Katsoi sieltä hetken aikaa, että näinkö varmasti ja laskeutui sitten varovaisen taitavasti loikaten lopuksi parin metrin korkeudesta kissamaisen pehmeästi tantereelle. 

Halusi varmaan näyttää ukolle, että vielä lähtee! 

Vaikka kissa tuntuu nukkuvan kaiken aikaa, niin kohta se on uteliaana kurkkimassa, kun menen siltä näkymättömiin jotain touhuamaan.  Autosta pölyjä pyyhkiessäni se tuli kohta avittamaan ja eturengasta kynsimään:  kokeili rengaspaineita.

Tai kun tyhjensin kompostiämpäriä illan suussa talon toisella puolella, niin kohta kissa ilmestyi heinikon seasta silmät kohteliaan kiinnostuneina.  Tuli perässä päätyovesta varastoon, jossa se ei ole käynytkään sen jälkeen, kun siellä siivosin.  Tietysti piti joka paikka tutkia ja nuuskia.  Muistutti se kovasti niitä entisaikojen Pinkertonin etsiviä.  Oli siinä jokin häivähdys myös Philip Marlowesta.  Paitsi, että etsivä Kulkurilla on niin komea häntä, että se peittoasi kaikki kauniit naisasiakkaansa mennen tullen ja vasta sitten kysyisi paria seteliä tyynyksi päivänokosille  sekä hitaita rapsutuksia korvan taakse bluesin tahtiin.

Tuo viimeinen tuli siitä, kun Spotifysta tulee parhaillaan New Orleasin hidasta ja painavaa jazzia.  Muutenkin vanha, sydämen sykettä myötäilevä ja sitä vahvistava jatsi saa vereni vellomaan vuolaan virran lailla.  Vaikka en kyseisen musiikin asiantuntija olekaan.  Enkä muuten minkään muunkaan musiikin lajin.  Mutta kai sitä saa silti ilman omantunnon tuskia nauttia, kun joku tietty melodia tai rytmi tunkeutuu arvaamatta kaikenlaisen hissimusiikin ohi ja lävitse.

Tulee sieltä muutakin kivaa: äsken Ray Charlesia ja kohta Frank Sinatraa.  Ties vaikka vielä Marilyn Monroekin tulisi värisyttelemään, että Diamonds are a girl`s best friend.  Se likka osasi totisesti esittää niin, että Alaskassakin miehillä pyörivät mursunnahkaiset välihousut jalassa.  Ja kun se lauloi, että Happy birthday, Mr. President, niin varmaan teatteriaitonsa hämärässä tapittava ja korvat hörössä kuunteleva Jack jo riisui pikkutakkiaan ja hapuili henkseleitään.

Pitäisi minunkin, vaikka pikkutakki on komerossa eikä verkkareissani ole henkseleitä ja vaimokin on nukkunut jo pari tuntia.  Sinne petille omalle puolelle muutamaksi tunniksi.

Jos huomenna voisi ja jaksaisi edes jotain.  Leppään en kumminkaan...