Pitää muistella niin kauan kuin muistaa ja sen jälkeen lukea blogista. Vuosi ja kaksi päivää sitten älysin liittyä tähän hataramuististen sivuille. Eikös se ole niin, että eilisestä ei mitään muista, mutta vuosikymmenen takaisen vierailun Pohjanpäreen tupaillassa sanasta sanaan. Tosin minä en muista kummastakaan mitään. Kun kirjoittaa jostain lapsuuden tapahtumasta muistamatta tietenkään tarkasti ajankohtaa tai henkilöitä, niin voi sanoa kirjoittaneensa novellin eikä muistelmaa. Muutaman vuoden kuluttua luen juttuni blogista uudelleen ja pidän kirjoitusta täytenä totena. Samoin lapseni tulevat ihastelemaan, että oli se jo lapsena kova ukko. Säälittelevät sitten, että miten se niin äkkiä repsahti - olisiko se vaihdokas? Kukaan ei vaan huomannut. Röhnötti siinä sohvalla vuosia samassa asennossa. Käytiin välillä pölyjä huiskimassa ja pulssia tarkistamassa. Jospa se vaihtui siinä samalla kuin se sohvakin. Mainostihan se yksi huonekaluliikekin semmoista palvelua. Voisi vieläkin löytyä joltain kirpparilta. Ei kumminkaan viitsi etsiä. Olisi sitten kaksi samanlaista. Voisi laittaa tuonkin kiertoon, niin saisi tuon sohvan alustan lopultakin imuroitua. Menisivät sitten omiin koteihinsa sohvalle makoilemaan.
Vuosi sitten esikoinen laittoi tämän systeemin minulle. Kyseli siinä kiireissään kaikenlaisia kummia, kuten nimimerkkiä tai semmoista. Sen Iisin keksin Kyproksen aikaisten jääkäreiden antamasta haukkumanimestä, jota ne heittivät päin kasvoja. Hirnuntaa siksi, että Iisi osaa olla myös tosi aasi. Arjessa taas eletään lähes joka päivä, vaikka eläkkeellä olo onkin päisittäistä juhlaa, ainakin toistaiseksi.

Mukavahan tämä surffailu on, kun voi liikkua maailmalla lähtemättä kotoaan minnekään, eikä vanhat kaverit juurikaan tule käymään. Voi johtua siitäkin, että ei taida olla niitä vanhoja kavereita tai ne ovat jääneet matkan varrelle, kun on kumminkin monessa paikassa asunut, varsinkin nuorempana. Onneksi on joku uudempi kaveri, mutta eihän sitä nyt päivittäin tavata. Eihän siinä riittäisi päivittelemistäkään.

Joten jatketaan blogilinjalla. Täällä olevat tutut eivät edellytä mitään. Saa itse olla vaikka tukka kampaamatta ja parta ajamatta ja kehua silti olevansa tiukassa timmissä ja painon pudonneen kahdessa viikossa 40 kiloa ja risat, eikä vieläkään vanhat housut mahdu jalkaan, kun tuo voimaharjoittelu on tehnyt reisilihaksista pussihousujen kaltaiset.  Kaikki tietysti ovat kohteliaina ihmisinä uskovinaan. Ovat vielä niin hyväsydämisiä, että pahaa tekee.

Mutta monta kertaa päivässä pitää kurkistaa, että mitä uutta sieltä listalta löytyy. Ehkä jonain päivänä kiristän esikoisen opettamaan kuvien liittämisen blogiini. Minusta on jo oikein edustava kuva, jossa Clint Eastwood on ihan itseni näköinen. Perhettäni en siihen soppaan sotke: ovat aivan liian mukavia julkisuuden riepotukseen.

Kirjoitellaan edelleen niitä viisaita ja elämänmakuisia tarinoita. Kun vain löytyisi, edes se yksi!