Saatoin sentään jutella muina miehinä Borsin opettajan kanssa.  Kävihan poika jo neljättä luokkaa, joten varmasti saisin joitain uusia tietoja tuntemattomasta löytölapsestani. 

Itse asiassa opettaja kerkesi tavallaan ennen minua.  Minä kun olen toivoton viivyttelijä ja asioiden siirtelijä toivoen koko ajan, että ratkeamattomat asiat ratkeaisivat ja mutkikkaat solmut siliäisivät itsestään.

Oikeastaan tapasimme paikallisessa valintamyymälässä jokseenkin sattumalta.  No, pikkuisen valehtelen.  Oikeasti seurasin Borsin tavattoman viehättävää opettajaa useasti, koska tiesin hänen käyvän ruokaostoksilla tiettyinä päivinä tiettyyn aikaan.  Kai olin lievästi lääpälläni hänen olemukseensa, kävelytyyliinsä - tai johonkin.  Tilanteesta johtuen näin hänet useimmiten takaapäin, eikä siinäkään näkymässä silmä sairastanut.  En ole mikään naistenmies, oikeastaan aika ujo.  Suomessakin minulla oli ollut epäsäännöllisesti toimiva naissuhde, vähän kuin vilkkuvalo - toimii, ei toimi.  Taisimme olla molemmat tunne-elämältämme epävakaita, eikä minun lähtöni silti pahemmin mullistanut meidän kummankaan horjuvaa tunnetasapainoa.  Kiireiset, nopeat hyvästit olivat lähinnä haaleat "no, kirjoitellaan, heitä kortilla tai jotain".  Yhden joulukortin olin laittanut, sieltäpäin ei tullut mitään.  Kaipa siksikin, kun en ollut ilmoittanut osoitettani.

Mutta Borsin opettajan kanssa voisin vaihtaa vaikka puhelinumeroita - noin aluksi.  Jo hänestä leijuva hajuvesi sai pääni lievästi sekaisin.  Ja hänen lievästi keinuvat lanteensa...

Kesken haaveilujeni törmäsin kyseisen opettajan ostoskärryihin niin, että räsähti.  Hyllystä tippui muutamia jättimuropaketteja ja myymäläetsivä kiirehti paikalle kuin kolmannen luokan pyörremyrsky.  Häneen en kuitenkaan kiinnittänyt sen enempää huomiota, sillä olin kiinnittynyt Borsin opettajan ihanan vihreisiin silmiin.

-  Oletteko ollut koskaan Välimerellä, sain änkytettyä.

-  Tarkoitatteko Euroopan Välimerellä?  Siis eihän välimeriä taida muualla ollakaan.  Eikä Rooma- nimisiä kaupunkeja, jossa olen kyllä turistina vieraillut.  Ja olen jopa ollut Välimeren risteilylläkin pienessä, ihastuttavan vanhanaikaisessa laivassa.  Miksi sitä kysytte?

Saatoin vain hurmaantuneena kuunnella hänen satakielen liverrystään.  En tiennytkään ymmärtäväni satulintujen kieltä.  Nainen alkoi jo katsoa siihen tyyliin, että myymäläetsivälle on kohta asiaa.

-  Teidän silmänne,  tarkoitan tietenkin, että olen Borsin isä ja mieleeni tuli...

-  Tosiaan, minun on pitänytkin ottaa teihin yhteyttä Borsin vuoksi.  Ei mitään vakavaa, mutta kun emme ole aikaisemmin hänestä keskustelleet, niin voisimme varmaan sopia tapaamisen koululla. 

Hän tarttui tahdottomaan käteeni ja tervehti, kuten sivistyneillä ihmisillä tapana on.  Minä olin sillä hetkellä alkuapinan tasolla, päästelin vain outoja, onomatopoeettisia ääniä, vaihdoin jalalta toiselle ja lienen rapsutellut kainaloitanikin,  koska opettaja naurahti huvittuneesti ja sanoi nimekseen Helen, johon minä sanoin, että kuinka ihmeessä naisella voi olla yhtäaikaa välimeren siniset silmät ja Odysseuksen vaimon nimi.

Helen nauroi jo ääneen sanoen minua melkein yhtä hassuksi kuin poikani oli.  Pyysi sitten anteeksi ja siinä samassa olin  täysin rakastunut häneen, niin kuin en koskaan ennen.  Hyvä, etten innostunut polvillani kosimaan.

Ehkäpä tein elämäni toiseksi pahimman virheen (Borsi oli se pahin).  Sovimme tapaavamme kahden päivän kuluttua koulun jälkeen saman ostoskeskuksen baarissa.  Ihme, että osasin ajaa kämpille ilman kolaria, tosin einekset jäivät jonnekin.

 Mitään hirveää ei kerkiäisi tapahtumaan, koska olisi pakko karata Suomeen ja kosia sitä Leenaa, jolle olin laittanut yhden joulukortin  ja hoitaisin viittä tulevaa ja oikeata lastamme ylittämättä Tuomiojärveä isompaa vettä tai edes Tourujokea muuten kuin siltaa pitkin.