että pitäisi olla jo sängyssä kuorsaamassa, jotta kykenisi yhdessä auringon kanssa nousta maailmaa valaisemaan.  En nyt vaan ole kovin valovoimainen, enkä edes haluaisi kilpailla jonkun isä aurinkoisen kanssa, joka tapatti valtavin joukoin oman maansa kansalaisia saaden siitä niin hersyvän maineen, että monet marssivat vieläkin kyseisessä maassa Josef-sedän autuuden nimiin ristinmerkkejä tehden.

Mutta näin yöllä on sopivan hiljaista mietiskellä höpöjä.  Ei edes liikenteen hurina kantaudu ysitieltä.  Varsinkin silloin, kauan sitten, kun muutimme keskustasta tänne vähän sivumpaan, kuuntelin yökaudet korvat höröllään pelkkää hiljaisuutta.  Se suorastaan valvotti ja ihmetytti.  Hiljaisuus humisi, melkein metelöi.

Vähän sama, kun takavuosina vaimo piti mykkäkoulua.  Sen vaistosi heti, kun kotioven avasi.  Se löi korville! Piti itsekin hiljentyä, suorastaan pitää retrettiä, että mistä kiikastaa.  Kun ei ymmärtänyt itse pahaa tehneensä. Päivän, parin päästä tuli sitten syy ilmi ja hommat riideltiin kohdilleen.

Nykyisin ollaan niin tasaisia, että... No, välillä kimpaannutaan hetkeksi.  Mutta kumpikin tajuaa sen, ettemme ole toisillemme yhdentekeviä.  Oltu sentään naimisissa reippasti yli neljäkymmentä vuotta eikä olla kertaakaan erottu.  Tämänkeväinen äitienpäiväruusukin kukkii edelleen täysillä.

Tosin en ole rakkausrunoja kirjoittanut vuosiin vaimolle, enkä muillekaan. Mutta aamukahvit keittänyt, ruokaa laittanut ja petiin saattanut.  Eiköhän siinä ole tarpeeksi runoa!