Kaappasivat, mokomat!
Täten paljastan nuo mokomat:
- NÖRTTI.  Tienaa rahansa tietokone-eksperttinä.  Muuten ei ole vähääkään nörttimäinen.  Talvisin hiihtää suurin piirtein maapallon ympäri.  Kun täällä ei ole lunta, menee Lappiin sitä etsimään.  Hiihtää varmaan sulalumellakin.  Putosi suksineen Päijänteen kevätjäihin, hiihti läpimärkänä vielä viisi kilometriä autolleen ja sanoi reippaasti suksien melkein hikipäin olleensa.  Kesäisin risteilee kanootillaan pitkin poikin Päijännettä ja rakentelee pihapiiriinsä komeita savusaunoja hirsistä jne.  Että ihan nörtti.

- Tulkki.  Edellisen vaimo.  Tulkkaa viittomakieltä ja tekee käsillään taidetta ja vaikka mitä.  Lähtee aina juhlista ennen aikojaan kuskaamaan lapsia ja näiden kavereita jostakin johonkin ja koko ajan opiskelee ja tutkii jotain uutta ja jännää.

- Putkimies.  On ihan oikeasti taitava ammattilainen.  Pelastanut meidänkin huushollin ainakin pari kertaa katastrofilta.  Juuri niiltä, kun vesi rupeaa virtaamaan valtoimenaan yöllä ja viikonvaihteessa.  Mies vailla siipii tulee melkein vaan viheltämällä.  Ei laskuta erikseen joka kodin psykologin työstä, vaan ainoastaan materian korjaamisesta ja asennuksesta. Luulin olevani kovanäppinen kunnes eka kertaa puristimme kättä tervehdykseksi.  Kämmenluuni rutisivat vielä seuraavana päivänä.  Muuten lempeä kuin iltatuulen viesti.

- Ruustinna.  Edellisen vaimo. Saanut kirkollisen lempinimensä palvovalta mieheltään.  Ajaa isolla autolla ainoastaan sen takia, ettei pikkuvaimoon vain sattuisi, jos joku ajaisi pahki.  Ruustinna on herkkäsieluinen ihminen, joka liikuttuu joululauluista, kotikaraokesta  ja siitä kun Lassia palaa filmiseikkailuissaan kotiin.  Palvoo perheen kahta kissaa, ei kuitenkaan niin paljon kuin Putkimies.  Pitää myös ukkonsa kurissa ja rouvan nuhteessa.

- Mystikko.  Jalat tiukasti maassa pitävä elämäntaiteilija, jonka hienot kirjoitetut tarinat ovat täynnä mystistä voimaa.  Kuvatessaan tiellä kulkevaa tavallista tallaajaa, niin mukaan tulee tuntoja jostain enemmästä, viisaammasta, tuntevammasta maailmasta.  Mystikon suulliset kertomuksensa viestivät kaikuja jostain kaukaa, muinaisten suomalaisten noitien ja loitsijoiden perimästä.  Ja silti käytännön tason ahkeroija.

- Mestari.  Yrityselämästä eläkkeelle jäätyään istuu arjet ja pyhät tietokoneen ääressä suunnitellen tilaajille talojen piirustuksia ja ohjaa heitä käytännön ratkaisussa.  Ahkera mies ei aina jouda meidän muiden hömppäkokouksiin.  Oivallinen tarinankertoja hänkin, vaimonsa mystikon tavoin.

- Iisi. Loistava tilaisuus kehua toisten varjolla itsensä maasta taivaaseen.  Turha toivo, kukaan ei kumminkaan uskoisi. Varsinkaan Iisin vaimo, joka ei yleensä jaksa istuntoihin lähteä.  Mitä nyt johonkin juhannusjuhlaan.  Kirjoitti Liisi itsekin mukavia muisteluksia lapsuudestaan ennen  sairastumistaan.  Liisi, Iisin silmäterä.

- Lisäksi muutama satunnaisempi vierailija. Joukkomme on lämminhenkinen, mutta ei sisäänlämpiävä.

Nyt sitten itse asiattomuuksiin.  Asiaakin olen yrittänyt joskus kirjoittaa, mutta ei siitä tullut mitään.



Istuin sunnuntaina kolmen jälkeen rauhassa koneellani höpöjä kommentteja kirjoittamassa.  Neljältä oli meno Varjonovellikkoomme Taikaverstaalle, jonne on matkaa nelisensataa kilo... eikun metriä.
Kesken kaiken soi ovikello.  Se aina hätkäyttää erakot varppeilleen, että kuka siellä nyt? Poliisi? Palokunta? Ulosottomies? Jevovan todistaja?  Pitäisi keksiä ovikello, joka varoittaa ennen soimistaan.  Semmoinen torkkukytkimen tapainen.
No Nörttihän se siellä!  Sanoi, että hyppää kyytiin, niin mennään.  Minä osoittelin sormella Taikaverstaan suuntaan kuin Buster Keaton mykkäfilmissä tarkoittaen, että osaanhan minä toistaiseksi kävelläkin ja se oli vasta neljältä ja olen vielä näissä kotirisoissa ja kainaloitakin pitäisi vähän pestä ja partaa ajella ja vaikka mitä.  Nörtti ymmärsi elekieleni ja huulteni muodostamat hymiöt selventäen että nyt ollaankin menossa saunaan ja siitä autoon vain ja sassiin.  Sen viimeisen hän ilmaisi bodilangvitsillaan.  Älysin sentään pyytää hetkeksi peremmälle, että vaihdan edes säällisemmät kuteet, jos kerran kauemmaksi mennään.  Nörtti nimesi paikan, josta en ollut koskaan kuullutkaan.  Ehkä Inaria tai Thaimaata.
Armeijan kauan sitten käyneenä selvisin lähtövalmiiksi alle viiden minuutin ja livahdin auton takapenkille, jossa oli odottamassa naaraspuolinen blondi alkaen heti läähättää korvaani.  Oltiin ennenkin tavattu, siksi se olikin heti niin tuttavallinen, asetti hieman tahraisen käpälänsäkin polvelleni.  Silittelin sitä hetken ja pyysin sitä siirtymään sitten omalle penkkipuoliskolleen.  Nuolaisi vain korvaani ja siirtyi läähättämään Nörtin niskaan, olihan se sentään hänen koiransa.  Huolestuin hieman, kun muita naaraita ei sitten autossa ollutkaan.  Tulevat kuulemma perässä.  Ai, että oikein convoy, suuren luokan väestönsiirto.  Pysähdyttiin ensin kaupan pihaan, Nörtti haki pahvilaatikollisen tavaroita, sitten ajettiin tuttua tietä Putkimiehen pihaan, jossa P:n massiivinen hahmo jo odottikin.  Sitten ajettiin valtatietä, kohta käännyttiin kantatielle, sitten kylätielle ja joka tienhaaran jälkeen tie kävi kapeammaksi, mutkaisemmaksi ja mäkisemmäksi. Kerroin etupenkkiläisille (koirakin kuunteli), että olin edellisenä iltana katsonut mafiafilmin, jossa miestä vietiin autolla yhä pidemmälle ja pimeämmälle maaseudulle - ihan niinkuin nytkin - ja lopulta tie päättyi ja miestä kehotettiin astumaan ulos ja kauemmaksi autosta ja kuului kilahdus ikäänkuin jotain olisi viritetty ja sanoin etupenkkiläisille että onko vielä pitkä matka ja päättyykö tämäkin tie umpikujaan kun nuo korkeat kuuset ovat aina vaan lähempänä toisiaan ja kummasti hämärtyy?
Miehet etupenkillä mutisivat vain keskenään eivätkä olleet tietääkseenkään minusta.  Rapsuttelin koiraa.  Sekin vaikutti hieman hermostuneelta.  Kuiskasin sille, että näin meitä vanhoja vaan viedään, eikä mitään - ainakaan totuutta - kerrota.  Koira huokasi osanottavasti, vaikka ei omasta mielestään mikään vanha ollutkaan.
Kuusikko päättyi ja niin kävi tiellekin.  Tarkemmin sanoen se avautui niemekkeeksi ja kolmella sivulla lainehti avaraselkäinen Päijänne.  Aurinko purskahti esiin pilvistä kuin tervetuliaisiksi valaisemaan upeaa maisemaa.  Niemenkärjessä sijaitsi vanha päärakennus, ympärillä runsaasti eri kokoisia tönöjä.  Vasemmalla melkein kiinni rantaviivassa oli saunarakennus, joka oli retkemme pääkohde.  Aloinpa minäkin jotain tajuta, onneksi oli pyyhe mukana. Tosin pusero oli unohtunut ja keli oli auringosta huolimatta syksyisen kolea.  Nörtti ryhtyi saunan lämmitykseen, joita oli kaksi: toinen isompi perhesauna ja toinen nopealämmitteinen parin hengen ja yhden ihmisen vetävä pikkuhikoomo, jonka ikkunasta avautui upea panoraamamaisema Ristiselälle, jonka ristiaallokossa moni vene on ollut hätää kärsimässä.
Putkimies viritti takkaan tulet ja otti esiin makkarapaketit.  Minä ja koira joutilaina leikittiin pihalla poissa jaloista.
Hetken päästä naisetkin hurahtivat paikalle: Tulkki, Mystikko ja Ruustinna sekä Tulkin ja Nörtin aikamiespoika, joka ryhtyikin heti virittelemään kameraansa ja virveliään eikä sen enempää sekaantunut vanhuksien hommiin.  Kuvia tuli paljon, kaloja ei.  Mutta virvelinheitossa tärkeintä onkin onnistunut suoritus, ei saalis.  Mystikko ryhtyi heti äidilliseksi ja puki päälleni autosta kaivamansa tuulitakin, sillä muutenhan se raukka paleltuu.  Ei sentään ollut haahkanuntuvaista peittoa varannut.  Ei yhtään ajattele avutonta vanhusta; tai ihan vähän.
Kohta jo makkarat tirisivät takkatulen loimussa.  Pikkusaunakin oli kylpykunnossa puolessa tunnissa ja naiset siirtyivat sinne pulisemaan ja vesillä lotraamaan.  Me miehet purtiin makkaraa ja puhuttiin naisista, kun niistä oli tilapäisesti puute.  Kohta vaihdettiin vuoroja, paitsi Putkimies jäi naisten seuraa makkaralle. Väitti eilen kylpeneensä ja nyt ei viitsivänsä.  Nörtti ja minä istuttiin lauteille löylyä viskomaan, hikoilemaan ja maisemaa ihailemaan.  Puhuttiin melonnasta, Suomen taloudellisesta tilanteesta 90-luvun lamaan suhteutettuna ja menneestä suvesta.  Naisista ei tällä kertaa puhuttu, kun ei ainakaan tullut mieleen mitään jännää.  Nörtti kävi uimassakin, koira katseli rannalta.  Tuli mieleen se "merimiehen muija ja kalamiehen koira se rannalla ruikuttaa", vaikka koira olikin hiljaa.  Että sen verran kumminkin naisista, tai muijista - ja koirista.
Enimpiä hikoiluja pestyäni siirryin verannalle, jossa hienoinen tuuli kuivatti nopeasti. Ainoastaan parturia kaipaavaa tukaa piti pyyhkeellä kuivata.  Nörtti kävi vielä lämmittävässä ihonsa järven jäljiltä plussan puolelle ja sitten siirryttiin takkahuoneeseen uusintamakkaralle ja naisten iloiseen seuraan.  Puhetta riitti moneen lähtöön, maailmaa paranneltiin, kahvia ja puolukkamehua juotiin ja takka loi valoa ja lämpöä saunakamariin.
Kohta nuorella kuvaaja-kalastajalla oli kiirus omiin menoihinsa ja Tulkki lähti tapansa mukaan kuskaamaan ja jätti meidät muut ruikuttamaan. No, ei siinä paljon kerinnyt ruikuttamaan, kun minun piti lukea se vanha satuni `Kettulan klaani`.  Ei se pitkästä aikaa lukemana kovin ihmeelliseltä tuntunut.  Juoni oli kyllä ihan okei, mutta kertomuksen rytmi ontui pahasti.  Ääneen lukemalla semmoinen vika paljastuu armottomasti.  Taytyy varmaan koko juttu hajottaa palasiksi ja koota uudestaan.  Jos osaan ja viitsin, saatan sen jossain vaiheessa plokijulkiseksi.
Mystikko piti erinomaisen katsauksen Emaus-liikkeen ranskalaisesta perustajasta - nimi tietysti unohtui, joka on minulle tyypillistä, mutta hänen historiastaan sain paljon tietoa.

Takkatuli hiipui, saunan pelti suljettiin, roskat kerättiin, ilta pimeni, tähdet sytyttelivät tuikkujaan, auton valot osoittivat kotia kohti.  Puhuttiin joulusta.

Kesäkausi oli päätetty.  Tuntui vähän haikealta.