Siitä on niin kauan, ettei kumpikaan pojistamme ollut vielä edes rippikouluiässä.  Se oli myös sitä aikaa, kun talvi tuli ajallaan eikä globaalista ilmastonmuutoksesta osannut puhua edes vihreä liike. Asuimme silloinkin omakotitalossa keskustan tuntumassa. Tosin ei  nykyisessä, vaikka tässäkin on asuttu jo puoli ikuisuutta.
Lienee ollut jo marraskuun puolella, koska maassa oli jo lunta ja pikku pakkanen valmisteli kunnon talvea. Sunnuntai-iltapäivänä lähdimme vaimon kanssa happihypylle ruokahalua herättämään. Iso kattilallinen hernekeittoa muhi leivinuunin jälkilämmössä. Pojat piirtelivät, lukivat sarjakuvalehtiään ja taisi töllöstäkin tulla jotain. Joten emme saaneet heitä mukaamme nauttimaan veret liikkeelle laittavasta pohjatuulesta.

Jostain syystä innostuimme kiertämään aika pitkän lenkin. Siinä meni varmaan pari tuntia ja havahduimme liikunnan ilostamme siihen, että pojilla mahtoi olla jo melkoinen nälkä siellä kotona. Mahat olivat lommolla jo itsellämmekin ja kun olimme ohittamassa keskustassa sijaitsevaa nakkikioskia - muistattehan siihen aikaan tyypillisen huteranpuoleisen kopperon, josta lähiympäristöön levisivät luvattoman herkulliset tuoksut varsinkin nälkäisen nenään. Meilläkin oli vielä kotimatkaa lähes kilometri, joten päätimme tehdä syntiä ja tilata annokset: kahdet ranskalaiset ja nakit kaikilla mausteilla. Uunissa - siellä kotona - oli keitto odottamassa, joten pojat saisivat heti kotiuduttuamme ruokansa.

Siinä annoksiamme odotellessamme huomasin laihan, parrakkaan, ilmanalaan nähden kevyesti pukeutuneen miehen hytistelevän paikallaan muutaman metrin päässä. En ollut miestä ennen nähnyt, mutta olin kuullut tyypistä, joka oli majoittunut muutaman kilometrin päähän johonkin vanhaan asuntovaunuun loppukesästä. Oli yritellyt tehdä jotain metsätöitä, kai sairastellutkin ja oli kai vähä huonossa jamassa. Sellaista olivat Essolla puhuneet. Tuli jotenkin mieleen, että tuossa taisi olla juuri se nuorehko tyyppi: avuttomana, nälkäisenä, surullisena.

Saimme runsaat, kuumat ja mausteista tuoksuvat annoksemme. Lämmitti mukavasti kylmänkohmeisia käsiäkin. Keihästin ensimmäisen ketsupissa lilluvan ranskanperunan: Kuuma ja tulinen ja sopivan suolainen!  Maha huusi lisää. Satuin samalla vilkaisemaan outoa miestä. Hän tuijotti ruoka-annostani kuin hypnoosissa. Ei liikkunut minnekään, katse seurasi kiinteästi muovihaarukan liikettä pahvikotelosta suuhuni. Liike pysähtyi, samoin katse, laskin haarukan perunoineen takaisin koteloon, myös katse laskeutui.

Äkkiä ei ollut yhtään nälkä. Menin miehen luo, annoin hänelle annokseni sanoen: Voisitko sinä syödä tämän, minulla ei olekaan nälkä. Mies otti annoksen kuin unessa, jatkoi hetken sen tuijottamista - ja purskahti itkuun. Kyynelten valuessa kasvoilla hän alkoi syödä. Olen kyllä nähnyt nälkäisen kulkukoiran syövän, mutta en samaan aikaan itkevän.

Epilogi
Kotona pojat pitivät meille saarnan siitä, että olimme olleet ulkona liian kauan. Luulivat jo vaikka mitä tapahtuneen. Pimeäkin oli tullut, eikä vanhemmista tietoakaan! Sanoivat vakavana, että antaa olla sitten viimeinen kerta, tämä tämmöinen. Onneksi uunissa odotti se herkullinen rokka. Kyllä se meille nälkäisille miehille kelpasikin. Vaimo oli kylläinen, joi vain lasin piimää.