Tuossa kirjahyllyn vieressä on iso, syvänsininen kukkaruukku puolillaan multaa ja viimesyksyisiä vaahteran lehtiä.  Oli siinä sellainen liuskelehtinen kasvikin, aikoinaan ihan komea.  Sain sen joskus työkaverilta, jonka sisustuskokonaisuuteen se ei sopinut (kaksi vilkasta tytärtä ja utelias koira).  Se oli vaatimattomasti tyrox-ruukussa ja ostinkin em. ruukun vaihtoa varten (samalla ostin toisen, vielä isomman).  Väliaikaisesti laitoin kasvin sellaisenaan ruukkuun ajatellen vaihtaa sen paremmalla ajalla.  Sitä parempaa aikaa vaan ei tullut, en edes multaa muistanut koskaan ostaa.  Siinä se sitten kitui ja kuihtui, vaimo kasteli milloin kasteli ja minä milloin muistin.  Toissakeväänä sain mullan vaihdon vihdoin tehtyä ja vein samalla koko surkeuden ulos josko se siellä toipuisi.  Aluksi näyttikin hyvältä, niin hyvältä, että harakatkin kiinnostuivat nokkimaan uusia versoja.

Viime kesänä kannoin sen vielä ulos, mutta sään muistaen ratkaisu oli varmaan väärä:  taisivat juuret märäntyä.  Syksyllä sisällä se jatkoi kitumistaan, toin vaahteran lehtiä suojaksi.  Kissakin kävi siinä tepastelemassa ja taisi vähän makoillakin niiden lehtien päällä.  Lopulta huomasin varren olevan lähes irti juuristaan.  En siitä kissaa syyttänyt, vaan lähinnä omaa huolimattomuuttani ja viime kesäsäätä.

Niin päättyi kasvin tarina onnettomasti ja kissa sai yhden vakituisen oleskelupaikan lisää.  Näytti kissa joltain mustalta ruusulta luostarin puutarhassa.

Eilen ostin raeruohoa ja ohransiemeniä, lisäsin ruukkuun lisää multaa ja siemenet sinne.  Jospa sieltä vihreää nousisi.  Kissakin käväisi mustaa mullosta tutkimassa pari kertaa, mutta komensin sen pois.  Se katsoi vähän ihmeissään, ruukunhan piti olla hänen makuupaikkansa (plus ne sata muuta).  Lähti kuitenkin, tosin vähän häntä kierosti heiluen.

Saa ehkä kissa vihreää syödäkseen, syöhän se kesäheiniäkin.