Viime vuosina on ollut tapana, että kun kuopus käy aattona aterialla, niin ainoa hänen velvollisuutensa on koristaa kuusi.  Ei sillä, että hän siinä suhteessa olisi erityisen taitava.  Mutta jo historian hämäristä se on ollut perheen miesväen homma, kun sillä ainoalla naisella perheessämme on ollut aina kädet täynnä parempaakin tekemistä, kuten aterioiden valmistelu.

Kun ruokapuoli on ollut viimeiset yhdeksän vuotta minun kontollani, niin aattona yleensä omat jalkani muistuttavat lähinnä keitinmakarooneja, joten mielihyvin katson (yrittäen olla neuvomatta) kuopuksen rimpsujen ripustamista.

Tietysti ensin ripustetaan sähkökynttilät, jotka ovat peräisin vuodelta -65.  Muutaman vuoden käytössä olivat uudemmat, jotka sammahtelevina hylkäsin ja otin vanhat ja luotettavat uusiokäyttöön pari, kolme vuotta sitten.

Nyt oltiin kumminkin tilanteessa, jolloin ne parit varakynttilät oli jo käytetty, eikä valo syttynyt.  Käskin Kuopuksen kumminkin jättää kynttilät kuuseen roikkumaan valotta.  Olihan niillä tunnearvo ilmankin, sentään ostettu ensimmäiseen vaimon ja minun yhteiseen joulupuuhun, joka niukin naukin mahtui yksiöömme.

Myöhemmin illalla, kun jaksoin ajatella ja vähän liikkuakin, otin sivuleikkurin ja poistin kynttiläsarjasta yhden kannan ja liitin johdot uudelleen huolellisesti eristysnauhalla ne suojaten.

Ja kas!  Valot syttyivät.  Tuntui siltä, että saimme takautuvasti menneiden vuosien valon kuuseemme.  Se oli muistojen hieman himmentämää, mutta yhä lämmintä valoa.

Uusia kuusen kynttilöitä en enää osta, vaikka ensi vuonna ne eivät enää valaisisikaan.  Meille, vaimolla ja minulle, riittänee sen verran mielikuvitusta, ettei niitä tarvitse välttämättä edes verkkovirtaan kytkeä.

Ken elää, se näkee.