Elämä on uni.  En ole varma, heräsinkö siitä unesta.  Vai jatkuuko se edelleen.  Ainakin kurkistin monen vuoden päähän tulevaisuuteen siihen pyöreään peittoon kääriytyneenä valveilla tai unta nähden. 

Paikkaa en tiedä:  jäimmekö siihen kurjaan motelliin, vaelsimmeko paikasta toiseen kulkureina, asuimmeko ylellisessä kattohuoneistossa New Yorkin pilvenpiirtäjän 101. kerroksessa?  Vai jättimäisten punapuiden suojassa asumattomassa erämaassa?

Sillä ei liene merkitystä.  Ainakaan minulle.  Sillä näin uniani ja kerroin Borsille.  Kaiket päivät kerroin uniani, jotka useimmiten olivat samoja joka ainoa yö.  Mutta kuitenkin niin erilaisia, että Borsi jalosti niistä romaanin toisensa jälkeen.  Joita en koskaan lukenut.  En uskaltanut.  Ei Borsikaan sitä sallinut, sillä hän pelkäsi minun menettävän unennäkijän lahjani.

Sitä enemmän Borsi pelkäsi muuttuvaa olemustani.  Vaikka en juuri tehnyt muuta kuin lepäsin peittooni kääriytyneenä unen ja valveen rajalla tai kävelin pitkin valaistua käytävää askeleitani laskien, niin lihani kuihtuivat.  Jokainen Borsin kirjoittama romaani imi minusta lihanesteitä kilokaupalla.  Niin, että lopulta Borsi ei edes kertonut uusista julkaisuistaan luullen niin pitävänsä minut elossa yhä uusia tarinoita varten.

Mutta minä näin kuolemani hänen silmistään, vaikka hän otti tavakseen pitää tähtien tavoin tummennettuja laseja.  Minä tiesin kohtaloni hänen hankkimistaan kalliista kelloista ja sormuksista tai uudesta naisesta, joka joskus vilahti alastomana siluettina avoimeksi jääneestä ovesta.  Uusi romaani / uusi nainen.  Silloin saattoi Helen vierailla aivoni laidalla.

En enää halunnut mitään.  Paitsi sinne rantaan, lepäämään viileälle hiekalle.  Kourimaan viimeisinä liikkeinä hiekkaa niin, että tuntisin jokaisen hiekan jyväsen kynsieni alla.

Tätä unta en kertoisi Borsille, sillä siitä tulisi minun oma romaanini.  Paras, jota ikinä ei ole kirjoitettu!

 

LOPPU.