Epäilen  tämän tekstin kirjoittajaa eräästä paheellisesta taipumuksesta, nimittäin himosta kirjoittaa yöllä.  Juuri kun on saanut kissan lopulta sisälle nukkumaan ja pyyhkinyt sen turkin ainakin puolikuivaksi kolmannen kerran saman illan aikana, houkutellut väsyneen vaimon petillensä hetipaikallaperässätulen - lupauksin, välttynyt suurelta kiusaukselta tehdä yksi akselitouhula - voileipä rauhoittamaan nälkäänsä valehtelevaa vatsaa ja on patavalmis sinne vaimon vasemmalle puolelle jalkopäädystä katsoen (sama petijärjestys sieltä muinaisen yksiön makuualkovista alkaen, sillä olenhan oikeakätinen), niin eikös alakin tarve kirjoittaa. Vaikka ei ole edes mitään asiaa eikä kirjoitettavan tynkääkään. Mutta pakko mikä pakko!

Kävin vain välillä vessassa ja pienentämässä makuuhuoneen ovea  (ei siihen kuitenkaan höylää tarvittu), sekä vielä peittelemässä Kulkurin vieläkin kosteaa turkkia kuivalla pyyhkeellä, niin olen valmis vuodattamaan sisimmät tuntoni levälleen pitkin roskaista tannerta.  Tuossa metrin päässä, selän takana, on isossa lasikulhossa erilaisia suklaahoukutuksia, joita yritän olla ajattelematta, vaikka nenä yrittää vetää niistä vainua. Ei ihmisen tarvitse maailman tuuliin lähteä houkutusten perään, kun jo kotonakin niitä riittää.  Mutta mahani ja lihani kuoletan, en edes sitä makuuhuoneen kuorsaavaa seireeniä ajattele, vaan kohta kirjoitan sujuvasti ajatuksista vapaata tekstiä.

Ja juuri, kun jalomuotoiset, pianonsoittajan kaikki kymmenen sormeani ovat harallaan aloittamaan sen maailmankirjallisuutta järisyttävän teossarjan, niin -