Jos olisin nuorena ymmärtänyt, miten helppoa on vanhana elää, niin olisin ikääntynyt nopeammin.  Oikeastaan taisin tajutakin, koska en ole ikinä kaivannut lapsuuteni "viattomiin ja onnellisiin " aikoihin.  Silloin oli aina jotain hankalaa, aikuiset komentelivat, käskivät, rajoittivat, vaativat, moittivat, kurittivat, väheksyivät ja mitä kaikkea muuta.  Joitakin onnellisia asioita muistaa lapsuudesta, mutta nekin vain siksi, että kaltaiseni positiivisella elämän asenteella varustettu ihminen on unohtanut suurimman osan kaikista ikävistä asioista, joita lapsuus oli täynnä: sodan jälkeinen puute, ankara koulukuri, maailman mustavalkoisuus (ennen väriteeveen keksimistä).  Joskus sentään pääsi elokuviin, jossa esitettiin cinemascope- värielokuvia oikein laajalla kankaalla - ja sai haaveilla tulevasta onnelasta, jossa jokaisen lapsen kotona olisi sellainen leikkimökin kokoinen ihmelaatikko, josta näkisi kaikki maailman ihmeet ilman, että tarvitsisi lähteä kiertämään koko maailmaa.
Lukija tietysti kysyy, että jos olen noin kurjaa elämää elänyt, niin enhän voi olla mitenkään positiivinen ihminen, vaan katkeroitunut, alkoholisoitunut, perheeni hylännyt ja ampumista vailla oleva onneton hylkiö?
Senpä takia juuri, kun jaksoin elää tähän nykypäivään, jossa ei ole koko ajan uhkana ydinsodan pelko tai stalinhitler, eläkeläinenkin elää köyhyysrajan yläpuolella, on keksitty tietokone ja sen suomat laajat ilmailulliset vapaudet, saa puhua ja kirjoittaa vapaasti mielipiteensä ilmaisten, vaimo on yhä hengissä sairauksista huolimatta, lapset pärjäävät, lapsenlapsia sikiää jatkamaan geeniperimää, vaikka omat päivät hiipuvat pikku hiljaa sinne länteen laskevan auringon kera.
Ei kuitenkaan vielä.  Vaikka ylämäessä hengästyttää, niin onpahan mukava tirkistellä maisemia sieltä ylämäen päällä.  Kun ei ole mihinkään kiire.  Ja heittää naapurille tai vastaantulevalle koiralle ja sen taluttajalle herjat vallitsevasta maailman menosta.  Tai tiirailla sitä kaunista lenkkeilijätärtä ihan vain taiteellisesta näkökulmasta ilman sen kummempaa taka-ajatusta.  No, ehkä pikkasen pientä värinää.

Kun on vielä tällainen väline, vähän kuin katolisen kirkon rippituoli, jossa  voi vuodattaa lähes salaisimpia ajatuksiaan.  Eihän syntinenkään niitä pahimpia juttujaan kerro, vai kuinka?