Eilen tarkistin maustehyllyni, omenat odottivat malttamattomina.  Vaikka olivatkin vielä aika raakoja sellaisenaan syötäviksi, mutta hyvä piirakka niistä varmaan tulisi.

Tänään poimin koneelta yhden lupaavan tuntuisen ja idioottivarman reseptin ryhryen luovaan työhön.  Sitä ja tätä sen verran ja noita ja näitä mausteita hyppysellinen tai kaksi.  Maitoakin 0,75:n verran.  Tuntui jotenkin paljolta, jo puolen litran kohdalla aloin jarrutella.  Tulos oli kovin löysän oloista, joten laitoin jauhoja lisää ikääm kuin varmuuden vuoksi.  En muutenkaan aina noudata ohjeita nöpönuukasti, vaan enempi mutu-tuntumalla. 

Taikinan valutin kahteen kertakäyttöiseen alumiinivuokaan ja eikun omenasuikaleita päälle - varovasti, etteiv ät uppoa ja huku tykkänään.  Pienenlaisia olivat omenat, mutta siltikään pari päivää sitten kerätty korillinen ei juuri siitä vajentunut.  Pitäisi ryhtyä ammattimaiseksi piirakantekijäksi, että saisi sadosta edes osan talteen.  Kun on ylivuotisia hilloja ja kuivattuja muutenkin nurkat täynnä.

No,  uuni päälle.  Siinä odeotellessani kävin kissalle tarjoilemassa kolmen lajin gourmee-aterian pihapenkille.  Se olikin kovin nälkäinen, kun oli ollut yön ulkona ja näyttäytyi vasta iltapäivällä.  Se se osaa ottaa kaiken irti pienestäkin kesänmakuisesta lämpimästä.  Mutta ei se lämmin kissankaan mahaa täytä, vaan tarvitsee oikeaa ruokaa.  Talitintitkin ovat ihan hulluina pähkinäpaikalla.  Harakat pyrkivät myös osille.

Uunikin oli kuumentunut jo kahteen sataan, joten vuoat sinne piiloon.  Tarkistin vielä koneelta, että olin muistanut kaikki ainekset ja luin samalla ison rimpsun kehuvia  kommentteja.  Paitsi yksi valitti pitäneensä tuotostaan uunissa kaksi tuntia niin, että käry nousi.  Ja omenalohkojen alla oli edelleen pelkkää litkua. 

Oli erehtynyt onneton lukemaan maito-ohjeen 0,75 dl 0,75 litraksi.  Siinä on mitoilla vissi ero.  Hymyilin hetken, kunnes huomasin tehneeni saman virheen!  Sitten ei hymyilyttänyt, taisi lipsahtaa pari manaustakin, koska vaimokin reagoi, että mikä siellä nyt.  Totesin, että taisi omenaunelmasta tulla kompostitavaraa!  Ja manasin varmuuden vuoksi vähän lisää.

Annoin kuitenkin piirakan muhia parinkymmenen minuutin sijasta neljäkymmentä.  Tuoksut olivat kyllä kanelisen herkulliset, joka vain lisäsi harmitusta.  Enkä suunnitellut uusintayritystä pariin viikkoon.

Annoin vielä paistosten muhia virran sammutettuani jonkin aikaa ja kokeilin sitten veitsellä, että minkälaista litkua sieltä pursuaa. 

Enpä ole parempaa omenapiirasta aikoihin syönyt!  Pehmeää, muhevaa, täyttävää, kypsää, maukasta, aivan kuin itse tehtyä.  Yht´äkkiä olinkin jälleen omasta mielestäni leipojien aatelia!  Suorastaan yllytin vaimoa kehumaan tuotostani, sillä olin mielestäni ansainnut sen.  Hän kyllä söi sitä halukkaasti, mutta ei oikein sanotuksi saanut.  Itse santsasin lisää, vain jäätelö puuttui, onneksi vaniljakerma antoi viimeisen silauksen.  Kai vaimo oli hivenet hämmentynyt siitä, että ensin kiroaa kuin lappalainen ja kohta suorastaan käskee kehumaan maasta taivaaseen.  Eipä varmaan arvannut sanoa ääneen juuta eikä jaata.

Onneksi en laittanut sitä maitoa luulemaani määrää ja lisäsin vielä jauhoja yli ohjeen.  Se pelasti tuotokseni tehden siitä kuohkean jumalaista herkkua!  Voisin leuhkia, että hyvä leipuri säilyttää luomukseensa hyvän otteen ja näppituntuman eikä sorru pilkun viilaamiseen.  Mutta en sano kuitenkaan, kun olen tunnetusti niin vaatimaton kaikessa taitavuudessani.  Vai?

Jäi vielä huomiseksikin.