Ihmiset kehuvat aina käyneensä vähän tuulettumassa, kuka Bahamalla, joku kaupunkilomalla New Yorkissa tai Lontoossa.  Tai sitten ihan vain viikon patikkaretkellä Suomen Lapissa, kuten Meri naisporukalla taannoin.

Ei se mitään, tietysti pienellä kademielellä luin Merin herkullista turinointia, olisi ollut varmaan merkittävä kokemus olla sen villin naislauman mukana.  Ja ainahan tunturien laeilla tuulee antaen hetken helpotuksen porojakin vaivaavalta räkkävaivalta.  Tai miten lappilaiset asian ilmaisevatkaan.

Tänään ei tarvinnut ajella sitä kuolettavan yksitoikkoista reissua Jyväskylä - Oulu, jossa ainoa virkistävä näky on soitten reunoilla kasvava tupasvilla ja yhä matalampina kasvavat männyt, jotka pian Pihtiputaan jälkeen muuttuvat yhä enemmän käkkäröiksi.

Ei tarvinnut mennä kuin tuosta ulko-ovesta ulos, niin kyllähän mies tuulettui - ja aivan ilmaiseksi.  Kävi siellä semmoinen huju, että paidasta napit irtoilivat paljastaen harmaankarheat rintavillani.  Jonkin verran liioittelen tuossa karvajutussa.  Mutta en harmauden suhtaan.  Hallava, muutenkin villinä rehottava tukanpehko huojui kuin koivujen oksisto, joka pudotti  loputkin kesän siemensadostaan.  Omatkin hilseet levisivät lisäämään luonnon roskakuormaa.

Seurasin hieman huolestuneena tontin kookkaita koivuja, sillä pari niistä on todella isoja ja iäkkäitä.  Itse olen vain jälkimmäistä enkä pahemmin huojunut, koska molemmat tassut olivat kontaktissa maahan ja takapuoli pihapenkkiin.  Tuuli vain tukkaa tuiversi ja aivoja tuuletti - toivottavasti.

Muuten oli lämmintä kuin kesällä.  Kissa kävi aamupäivällä naatiskelemassa sijaamattomassa petissä harjoitellen talvea varten joutenoloa, mutta puoliltapäivin haukotteli makeasti ja naukui lähtevänsä ulos syömään.  Arvata saattaa, kuka läksii tarjoilijaksi.

Sama toistui ainakin neljä kertaa päivän mittaan.  Samasta ateriapalvelusta - tosin eri menuulla - nauttivat myös orava ja joukko kiitollisia kottaraisia.  Anteeksi, tarkoitin tavallisia siivekkäitä, enkä niitä, joita peittelymielessä kottaraisiksi sanotaan.

Sähkötkin olivat iltapäivällä tunnin verran poikki.  Onneksi en ollut vielä aloittanut ruoan valmistusta.  Teinkin sitten kunnon perusruokaa: pottuja ja nakkikastiketta.  Siinä kastikkeen teossa vain toistuu se sama vika eli erhe, se ei ole kastiketta vaan puuroa.  Syynkin tiedän, liikaa jauhoja ja liian vähän nestettä.  Kun paistinpannussa tulevat reunat vastaan  Ehkä vielä kerran onnistun.

Huomenna teen niistä sörsselssöniä sekoittaen joukkoon mukavia mausteita tirisevälle pannulle.  Saatan sujauttaa salaa sekaan kimpaleen voita.  Sinnehän se hukkuu ja mainiolta maistuu.

Hyvin ja halvalla tuulettuneena, maha täynnä levolle lasken Luojani, armias ole suojani...

En vielä niin paatunut, etten muistaisi äidin opettamaa iltarukousta lapselleen.  On sitä silloin tällöin kovasti tarvittukin ja toistaiseksi on melkein aina auttanut.