Sadevesi ropisee peltikattoon.  Kissakin malttoi tulla sisälle sohvalle köllöttämään.  Tuuli puhalsi pois juhannuksen rippeetkin, toi virkistävän sateen tilalle armahtaen kasvimaan kastelijoita.  Eivät varmaan töihin menijätkään tykkää huonoa sateesta. En minäkään, maltanpa istua koneen ääreen kirjaamaan oman juhannuksen toilailuja.  No, tässä iässä toilailut voisivat olla kohtalokkaita, joten hissun kissun hiljaa mentiin.

Aattona oli määrä mennä sinne Arin savusaunaan seitsemäksi.  Jo kuudelta hoputin vaimoa katsomaan kaapista irselleen juhannusvaatteet:  heleät, kyllin lämpimät iltaa ajatellen sekä itikankestävät.  Eihän siitä tietenkään valmista tullut, joten ryhdyin päällepäsmäriksi.  Kokonaisuudesta tuli kaikkea muuta kuin heleä: jokainen riepu oli väriltään musta.  Kengätkin sointuivat loistavasti asukokonaisuuteen: mustat!  Olimme hyvin tyytyväisiä, paitsi vaimo, joka oli aikeissa kääntyä takaisin nähtyään kuvajaisensa eteisen kokovartalopeilistä.  Vuodatin hädissäni runsaita kehusanoja.  Kuinka hän onkaan tyylikäs selkeässä lookissaan.  Ja niin tyttömäinen.  Luulevat varmaan kaikki, että pappa on lähtenyt liikkeelle tyttärensä kanssa.  Sain hämättyä, vaikka en paljon narrannutkaan.  Itselläni oli ne toiseksi viimeiset vaaleat suorat housut, jotka sopivat vyötärölle sekä vaalea, pappamallin pusakka.

Niin sitä päästiin vielä samana iltana ulko-ovelle asti.  Siileille olin jo aikaisemmin varustanut juhannusaterian:  runsaasti kissanraksuja, koiranmakkaraa ja raikasta vettä.  Koko populaatio olikin jo hyvässä vauhdissa.  Mutta kissa aiheutti uuden ongelman:  se istua törötti keskellä pihapolkua sen näköisenä, että lähtisi mukaan ( ja eksyisi sitten ties minne ja aamuyö menisi kissaa kotiin vislaillessa).  Kellokin oli miltei seitsemän.  Kun minulla on tuo pakkomielle olla sovittuna aikana sovitussa paikassa, niin piti sitten lähteä autolla, vaikka matkaa oli alle kilometri ja juopumisen mahdollisuus oli kirkkaana mielessä.  Eväänäkin oli mukana muutama kaljatölkki.  Sitä paitsi kissa ei koskaan lähtenyt auton perään vaan odotti kiltisti pihassa.  Vaimo olisi kyllä suostunut kävelemään, vaikka varvas oli kipeä (yhdeksän muuta olivat aivan terveitä).

Automaattivaihteisen matkan jälkeen (neljä mutkaa) pääsimme eksymättä ja ojaan ajamatta perille melkein ajoissa.  Halasimme emäntää, jolle vein tuliaisiksi yhden pähkähullun piirrokseni ja sanoimme kättäpäivää toisille vieraille, jotka olivat pääosin uusia tuttavuuksia.  Ei passannut heti ruveta halimaan - ehkä sitten myöhemmin.  Emäntä ihmetteli volvoamme.  Ei ollut uskonut, kun Ari oli kertonut.  Oli sanionut, että ainahan se kävelee kun vastaan tulee.  Minä siihen, että ostin jo talvella, kun halvalla sain.  Eikä näin vanhana jaksa aina kävellä kauppakärrynsä kanssa.  Ja vaimokin pääsee joskus johonkin.  Naisvieras vilkuili naamaani ja keskivartaloani julistaen, että kävely edistää terveyttä ja luo erinomaiset puitteet elää siihen asti, kunnes kuolee.  Olin aivan hurmaantunut noista kommenteista, mutta en kuitenkaan viitsinyt sanoa ääneen, että elä sinä rauhassa tosikon elämääsi, minä elän omaani, kunnes volvoni ja minä menemme rikki ja meidät molemmat viedään romuttamolle.

Sekaannuimme sitten vierasjoukkoon, isäntä ojensi kaljan, jonka hörppäsinkin suureen janooni.  Emäntä tarjoli ulos kakkukahvit samalla kun neuvottelimme kylpyjärjestelystä.  Ari katseli vaimoni hentoa olemusta ehdottaen, että jospa minä luotsaisin omaa siippaani savusaunan hämäryydessä ja jyrkissä portaissa kunhan hän käy ensin ottamassa esilöylyt tarkistaakseen löylyn tason.  Niin sovittiinkin, minä otin lisää herkullista kakkua, Ari läksi saunalla ja vaimo ilmoitti hetken päästä, ettei taida saunaan lähteäkään.  Ei siinä mitään, menin kiireesti isännän perään, ettei aikaa hukkaantuisi, vaan muutkin vieraat kerkiäisivät nauttimaan savusaunan iloista ennen sen riittymistä.

Oli se nautinto.  Istuttiin isännän kanssa tunnelmallisessa hämärässä, lyötiin löylyä ja puhuttiin syvällisiä.  Saunan ilma oli raikas, ei yhtään kitkua.  Hiki hiipi hiljaa huokosista, kiuas kihahteli leppoisasti, siniset ajatukset saivat sopivan muotonsa, puheen tempo rauhoittui ja hiljeni keskikesän pyhään hetkeen.  Huuhkajan huhuilu metsänrajasta sointui tummuvaan iltaan auringon hiljaa hiipuessa kuusikon taakse.  Käen kukunta olisi ollut jo liikaa ja mahdollisesti lirauttanut vedet karskien saunojien ahavoituneille poskille (himmennys).

Heitinpä sen talviturkinkin kesävarastoon.  Hiljaa saunan edessä lekotteli pieni lampi, jonka keskellä kellui miniatyyrisaari.  Rannoilla kukkivat tervakukat ja niittyleinikit.  Heinät aloittelivat heilimöintiään, korskeat liljat kurottelivat rantavedessä.  Minäkin heittäydyin veden syliin kylmänarkoine nahkoineni päivineni.  Tuntui olo upean raikkaalta, iho uudistuneelta, sielu tuuletetulta. 
Siinä terassilla ihoa kuivatellessa nuorisokin alkoi hipsailla talolta mäkeä alas savusaunalle.  Pieni tytönpalleroinen, ehkä kolmevuotias oli ylen innostunut saunasta ja vedestä.  Kauhisteli ja ihasteli samaan aikaan viileää vettä.  Halusi polskuttelemaan aina vaan uudestaan.

Oli niin mukavaa, että omat oluteväätkin olivat unohtuneet.  Kun isäntä tarjosi tuhdimpaa, ei tehnytkään mieli humaltua, vaan ajella omalla autolla oman vaimon kanssa kotiin, vaikka emäntäkin tarjosi kohteliaasti kyytiä.  Kiiteltiin, halailtiin, lähdettiin.  Vaimokin oli onnellinen, kun oli tavannut oikeita ihmisiä.

Pihassa kissa odotteli penkille maaten ja oli mielissään, kun tultiin.  Siileille oli tullut juhannusvieraita ja nyt ne nahistelivat keskenään ruuan loputtua.  En ollut varautunut siihen, että niitä olikin kuuden sijasta yksitoista.  Piti ensimmäiseksi tuoda lisämuonaa niiden kuppeihin.  Syömingit taisivat jatkua auringonnousuun asti. 

Mutta me vaimon kanssa nukuttiin sikeästi taikaunia nähden.