Herätessäni tänään jo hyvinkin aamupäivän valoisaan, niin sain sen verran avattua makuuhuoneen säleverhoa, että päätin pikaisesti olla tänäänkään menemättä autolla mihinkään.

Sen verran aivotoimintani kuitenkin virkistyi saatuani kofeiinia verenkiertooni, että muistin eilisen pakkomielteisen suunnitelmani valmistaa tänään silakkalaatikkoa.  Sitä varten piti tyydyttää useita perustarpeita kaupasta saakka hakien.  Lumentulosta huolimatta pakkomielle voitti terveen järjen (?),  joten kohta piti mennä yhä tihenevään lumisateeseen kylmästä värisemään, autoa putsaamaan, piuhan päähän laittamaan ja sisätilan lämmitinkin pohottamaan.  Onneksi lumea ei tarvinnut vielä kolata.

Kelihän ei ollut sinänsä kovin kylmä, tuuli tosin riepotteli lunta eri suuntiin ja kohta ysitien ylitettyämme alkoivat pyyhkijätkin narista turhautuneina jättäen osan tuulilasista putsaamatta.  Kaupan pihassa huomasin taivaalta roiskuavan alijäähtynyttä räntää - jos semmoista yleensä on olemassa.  Joka tapauksessa lumi muodosti laseihin jääkuoren, jota piti minuutin välein puhdistaa.

Kun vielä unohdin ostaa perunat - onneksi muistin ne autoa käynnistäessäni - niin piti ajaa toisen ruokakaupan kautta, josta löytyi onneksi vielä kissalle lahjukseksi ja tuliaisiksi muikkuja.  Ja T-kaupan pihassa piti taas raapata auton ikkunoita.  Ysitien risteyksessä sivuikkunatkin olivat niin tukossa, että ne piti ensin avata, että uskalsi yrittää tien ylitystä.  Tuulilasi oli sentään lähes auki sulittu.

Mutta mitäpä mies ei tekisi yhden silakkalaatikon eteen.  En olisi tuommoiseen nuorena uskonut vaivautuvani.  Ainoastaan se vastakkainen sukupuoli sai entisessä elämässäni ajettua minut tuuleen ja tuiskuun, helteeseen ja pakkaseen, tanssilattialle ja erämaahan.  Mutta aikaa myöten himot saavat aina vaan uusia ja ihmeellisempiä ilmenemismuotoja.  Kuten kuolaamaan itse tehdyn aterian perään.

No, oli se looran valmistaminenkin melkoista säheltämistä.  Yritin joutua valmisteluprosessissa mahdollisimman joutuisasti, kun nälkäkin alkoi oikeasti kurnuttaa kuin keväinen kutusammakko suolammen reunalla.  Mutta tiskipöytä on suon laitaa ahtaampi tila, joten tavarat ja ainekset olivat toistensa tiellä.  Yhden sen verran painavan esineen onnistuin pudottamaan kissan ruokakupin päälle, että se hajosi kappaleiksi.  Itse kissa ei ollut onneksi kohdalla.  Vaimo kyllä sanoi, ettei asia ollut kiroamisen arvoinen, mutta manasin vielä pari kertaa varmuuden vuoksi. 

Onnistuin sentään täyttämään kaikkine erilaisine aieksineen kaksi kahden litran alumiinivuokaa, saamaan ne kuumaan uuniin ja vielä siivoamaan jälkenikin. Loppujen lopuksi en edes unohtanut seoksesta mitään tärkeää, jonka katsoin maailman seitsemänneksi ihmeeksi.   Se jälkien siivoaminen onkin sitten yksi tärkeimpiä tekijöitä kunnon ruuan valmistuksessa.  Vasta, kun sapuskat ovat kypsymässä ja tiskipöytä sen näköinen, että on tapahtunut neitseellinen ruoan synnytys, niin sitten vasta mieli rauhoittuu siitä oikean kokin raivotilasta, jollaista parhaimmillaan olette nähneet Hell`s Kitshen - ohjelmassa.

Pari tuntia siinä odottelimme kaikessa rauhassa.  Tosin tein meille kuumat juustoleivät lisäämään odotuksen kauneutta ja taisin ottaa jopa pienet torkutkin, joka on selvä merkki syvästä sisäisestä mielenrauhasta, jonka voi saavuttaa vain mitä syvällisin ja filosofisin persoona (en nyt halua mitenkään kehua ketään, mutta...).

Enkä halua todellakaan kehua enempää, mutta että olikin mainiota silakkalaatikkoa.  Kaikki se vastoinkäymisten suma, vaaralliset tilanteet,  jopa se särkynyt kissan kuppi ja manaussarja kannatti.  Kaaoksen kaltaisesta tilasta syntyi seesteisen pehmeän maukas tuotos, jolle pitäisi keksiä jokin parempi nimitys kuin `ruoka`! 

Ehdotuksia?

Myös se oli parasta, että vielä jäi jäljelle yli vuoallinen, joten voimme tehdä sitä samaa melkein synnillistä hommaa ainakin kahdesti.