mutta ensi kerran melkein sen juurella on asunto.  Tosin monena vuotena olen omalta tontiltamme kuusemme sisälle napsaissut, mutta en vielä yhtä pikaisesti kuin tänä jouluna.  Antakaas, kun selvitän.

Yleensä olen jo syksynä katsonut sopivan: sellaisen aika pienen ja tasaisesti kasvaneen.  Tonttikin on omistajansa mieliksi moksautellut pintansa alta lupaavia taimia, joita olen vastavuoroisesti suojellut tukehtumasta heinien sekaan.  Ja alkuun päästyään ovat ne itsenäisesti kasvattaneet korkeuttaan yhä ylemmäksi yleten ilman keinolannotteita tai oksien parturointia. 

Tänä syksynä unohdin merkata sitä valittua, kun ei kaikkea muista muistaa.  Joten h-hetken lähestyessä ja pakkasen koko ajan kiristyessä mietin jo hieman kerettiläisesti, että jospa jättäisi puukirurgisen toimenpiteen väliin, tai napsaisi tuolta takapihalta semmoisen ihan pienen, joka on vähän tielläkin.  Mutta viedessäni biojätteitä kompostiin joskus aatonaatonaattona tai niihin aikoihin, niin tajusin sen pikkuisen kasvaneen vähän kieroon.  Olisi kai pitänyt seurata tarkemmin pienokaisen kehitystä.  Tai sitten biokaasut vierestä olivat saaneet se kasvukäyrän vinoutumaan epäsuotuiseen suuntaan. 

Unohdin taas homman kiireellisempien alle.  Kunnes sitten aaton aattona, kesken ennätys- pakkasten, havahduin siihen, että joulu ilman kuusta on kuin aitan polulla neljällä jalalla astuva emakko.  Joten hain varastosta lievästi terästään ruostuneen käsisahan ja lähdin paksuja puhallellen kohti synkkää pihametsää, jossa kuukin ilkeästi lähes kumotti.  Samalla pihaan kaarsi Ezikoisen kaara kinkkukahville ja lahjoja vaihtamaan, tosin tällä kertaa ilman vaimoa ja nuorimmaista.  Onneksi ei ollut kysymys sentään perheriidasta, vaan sen nuorimmaisen flunssasta. 

Hoputin porukan kiireesti sisälle paleltumasta, sillä olin vanhana tervaskantona valmis uhrautumaan kodin, isänmaan ja kunnon kuusen puolesta Talvisodan hengessä.  Vaelsin sellaisen lyhyen ketunhännän, jota vanha sissi luonnostaan harrastaa, tönäisin parista kuusenroikaleesta lumet niskaani, mutta periksi en antanut, vaan jatkoin siperialaista tai ainakin alaskalaista odysseijaani vielä ainakin kymmenen metriä.  Kunnes sormet alkoivat hyytyä niin, etten pianolla olisi pystynyt soittamaan edes muinoin suosittua "Fur Eliseä" sakasalaisella yläpilkkumerkinnällä, vaikka olisin osannut.  No, ehkä yhdellä etusormella niissä mustissa sekoillen.

Siispä sahasin yhden aika ison tarkemmin katsomatta, mittasin summittaisen pituuden pakkasen kyynelehtimillä silmilläni, leikkasi pois vielä puoli metriä ja kiiruhdin puolijuoksua koko kolmenkymmenen metrin matkan sisälle ja kykenin sen vielä pystyttämään suihkuhuoneeseen varaamaani, vedellä täytettyyn kuusen jalkaan.

Jatkuu huomenna...