Illalla velipoika soitti. Oli unohtanut lokakuisen syntymäpäiväni, mutta onnitteli näin pyhäinpäivänä. Minä tietysti onnittelin takaisin ja olimme hetken hyvinkin pyhiä niin, ettei henki meinannut kulkea. Vaikka olen vähentänytkin savuttelua alle puoleen siitä, mitä se pari vuotta sitten oli. Velipoika on pistänyt vielä paremmaksi: se lopetti viimeinkin tipottelun, kun meinasi joutua tilaan jossa paavitkin voidaan julistaa vähintään autuaiksi. Veli olisi julistettu kuitenkin vain vainajaksi ja siitähän sen ainoa velipoika ei olisi tykännyt ollenkaan. Järjestyskin olisi mennyt ihan sekaisin. Sentään isäkin vielä hengittää ja se paljon vanhempi veli eli minä. Joku roti pitää sentään kuolemisessakin olla.  Ei sentään ruveta etuilemaan siinäkään asiassa.

Nuorena kuolemisessa on se etu, että usein omat hautajaiset ovat ainoat, joihin tarvitsee osallistua. Iän karttuessa tulee myös rutiinia: tietää miten pitää käyttäytyä, milloin pitää nousta penkistä ylös tai mennä arkun viereen pää kumarassa, miten kauan siinä pitää seistä ja kelle pitää kumartaa, ketä halata, ketä kätellä ja virretkin pitäisi osata. Kaikkein vaikeinta on se, kun oikeasti itkettää eikä saisi kesken muistonauhan lukemisen ruveta miehisen miehen vollottamaan. On siitäkin kokemusta, kun työkaveria siunattiin maan multaan - nuorta, kahden lapsen äitiä.

Vaikka olisi kesä kukkeimmillaan, rannoilla lapset kirmailisivat tuntikausia uimasillaan, niin samaan aikaan kilometrin päässä avoin hauta henkii kylmän surullisia huokauksiaan päin mustiin pukeutuneita hautajaisvieraita saaden heidät horkan kaltaiseen tilaan, joka ei asetu vielä kotonakaan kuumassa suihkussa, vaan pitää kaataa aromilasiin vielä tuhdinpuoleinen konjakkisiivu ja lipittää se huokausten kanssa ja päättää, että seuraavan kerran osallistun vain omiini. Ja silloinkin krematorion kautta. Ei sitten ainakaan palele vaan olo on kuin etelän rannalla juuri ennen nukahtamista.

Tuntuu siis autuaalliselta. Mutta siitä herääminen voi tuottaa yllätyksen. Kun tietäisikin, millaisen?