Alkoi jo olo tuntua kurjalta, kun oli jatkuvasti kiva ilma.  Tuntui jotenkin syntiseltä valittaa hellettä ja lämmintä kesää.  Eikä oikein jaksanut uskoa niitä muutamia valittajia, jotka työn, sairauden tai iän puolesta tunsivat olonsa ahdistuneiksi ja tukaliksi.  Eihän sitä voinut meikäläinen ymmärtää istuessaan jouten mukavissa varjopaikoissa noukkien pakasteesta jäätelöä ja kylmää juomaa kun siltä tuntui.

Mutta mukavuuteenkin tottuu ja vähitellen lankaantuukin eli alkaa väsyä hyvään oloonsa.  Ilmaston viilentyminen loi oloon uutta virikettä.  Keho ikään kuin varustautui vastaanottamaan uuden kierrosnopeuden sydämen sykkeeseen:  vahvemman ja jotenkin jykevämmän pulssin.  Joka sykkii samaan tahtiin sateen rytmittämään suomenkieliseen bluesiin.  Monotoniseen tosin, jopa unettavaankin, mutta niin vallan viihdyttävään. 

Ei tarvitse taaskaan mennä mihinkään, vain kuunnella ja katsella märän ikkunan läpi melankoolista maisemaa haaveillen samalla seuraavasta kesästä - jos Luoja suo.  Eikä sillä olisi edes hirveästi väliä, ellei olisi pari huollettavaa.  Joita ei voi hoitamatta jättää ja perään katsomatta hyljätä.

Sydän sykkii vahvana heille ja muutamalle muullekin läheiselle.  Eiköhän kestellä vielä ainakin yhdet hallat ja pakkaset ja seuraavan kesän helteetkin saman tein.

Otetaan ihan varovaisesti - vain vuosi kerrallaan.