Ei se himo kesällä pahemmin vaivannut, kunhan jotain sai.  Varsinkaan helteillä se ei käynyt mielessäkään, vähän kostuketta ja homma kuitattiin sillä.  Välillä tuntui siltä, että voisi luopua siitä kokonaan, loppuiäkseen.  Kuitenkin aika pian tajusi, ettei ilman sitä kauan pärjää!  Oli aivan pakko hoitaa juttu tavalla tai toisella.

Usein ostin sen valmiina, kuumana pakkauksena kiirehtien kotiin niin, että vaimokin siitä jotain kostuisi.  Jäähtyyhän se lyhyelläkin matkalla, vaikka minkälainen helle vallitsisi.  Kääreestään avattuna se oli kaikesta huolimatta aika hailakka ja kiinnostamattoman oloinen, kunnes mikrokäsittelyn jälkeen se alkoi taas houkutella tuoksullaan ja kuumalla habituksellaan.

Siitä riitti hyvin vielä seuraavaksikin päiväksi, kun vain viitsi rassata lihat luitten seasta.  Aikaahan siihen tietysti meni, ja kissakin vaati omansa.  Sehän haistoi jo sormista, että nyt on tiedossa kissaherkkua.

Monta kertaa tuli nautittua valmiiksi grillattua broileria, kun ei viitsinyt ruveta perunoita keittelemään tai rasvaista makkaraa grillaamaan.  Puhumattakaan jauhelihakastikkeen touhottamisesta.  Usein riitti piimä ja talkkunat.

Vielä useammin tyydytettiin itsemme ohraleipäviipaleilla, oivariinilla ja tonnikalalla.  Kiitos vaalean leivän, maha ei päässyt kutistumaan.  Ja vaikka vaimo nautti samat satsit, niin ei se siitä kumminkaan lihonut.  Minusta siinä on jotain epäoikeudenmukaista.

Nyt, syksyn lähestyessä, ruokapuolen esteettinen rakenne ja sen maittavuus alkaa taas kiinnostaa. 

Ajattelen jo himoiten erilaisia reseptejä, myös niitä kermaisia ja rasvaisia!