syvällä korven kätkössä.  Tai oikeastaan vieläkin hiljaisempaa.  Metsässä aina tuuli humisee, oksat rapsivat, putoavat lehdet rasahtelevat, huuhkaja huhuilee.  Lisänä ne arveluttavat äänet, joista ei saa kunnolla selvää laittaen ihokarvat soutamaan ylös ja alas omia aikojaan.

Täällä sen sijaan hiljaisuus on täydellinen, ei edes liikenne humise ysitiellä.  Se on outoa.  Ovatko sähköautot vallanneet tien?  Onko taantuma hiljentänyt rekkojen öisen laulun?

Yksi huonekärpänen tuli sentään surraamaan kohdevalon loisteeseen.  Suihkautin Raidia perään.  Taisi loukkaantua, ellei jopa henkeään menettänyt.  Jo päivällä lätkäisin sen sukulaisia kolmin kappalein, yhdestä oli kokonsa puolesta kehittymässä oikea hormoonipommi.  Mutta niin vain likistyi sekin vaimon isältään perimän kärpäslätkän iskusta.  Täällä sisällä ei sääliä tunneta.

Paitsi kevään ensimmäisen ja toisaalla joulukärpäsen kohdalla annamme armon käydä.  Vaimo jopa asettaa niille esille sokerinmurusen ja vesipisaran, samoin talven kaunissäärisille hämähäkeille.  Tässä talossa tapetaan vain itsepuolustuksen nimissä.

Jopa ennen kissaa elätimme taloon pesiytyneitä pikkuhiiriä pitkälle talveen aina äärimmäiseen sietorajaan saakka.  Lopulta oli pakko syyllistyä joukkotuhontaan, kun oli pakko päättää, että joko he tai me. Itsekkyys voitti.

Onneksi kissa on suoraviivaisella toiminnallaan poistanut syksyiset sisäänmuuttajien invaasioyritykset.  Sen tehosuojelun varjolla voi puhtain omatunnoin jatkaa kaiken sallivaa sisäpolitiikkaa.

Kulkuri makaakin parhaillaan  täydessä unessa tuossa metrin päässä lattialla.  On syksyn myötä tapahtumassa jonkin asteinen metamorfoosi:  vannoutuneesta luonto-otuksesta on muodostumassa taas kerran pehmoinen sisätilakissa.

Aiemmin illalla se jo hieman pitkästyi sisämakoiluun kokeillen pientä riehuntaa kevyempien mattojen kanssa. Palloaankin etsiskeli.  Kaivoin sen kesäsäilöstä ja Kulkuri näytti olevansa yhä nopea ja notkea. 

Olisinpa minäkin.