Muutamat elokuvat vuosikymmenten takaa jäävät kummittelemaan takaraivoon - usein jonkin pienen yksityiskohdan vuoksi.
Carol Reedin Kolmas mies on sellainen. Näin sen melko tuoreeltaan asuinpaikkamme seurojentalolla, jossa näytettiin kerran tai pari viikossa elokuvia. Asuimme aivan naapurissa ja seurojentalon vahtimestarin tytär oli parhain tyttökaverini: Yhdessä pelattiin teikkaa, uitiin ja leikittiin. Ja oli ikuinen kesä. Talvet olivatkin pelkkää koulunkäyntiä, tuhkarokkoa, tulirokkoa, sikotautia ja muuta mukavaa ajankulua. No, pääsihän sitä välillä hiihtämään ja luistelemaankin, kun pitkän kinuamisen jälkeen ne hokkarit sain. Siihen aikaan pituuttakin kasvettiin vain kesällä, talvella kiduttiin anemiassa.
Taas eksyin; piti elokuvasta kertomani. Sen Pirkin ansiosta pääsin silloin tällöin ilmaiseksi elokuviin. Kun sali pimeni ja filmi alkoi, Pirki päästi minut saliin ja siellä sitten istuttiin pimeässä jopa kiellettyjäkin katsomassa.
Se Kolmas mies taisi olla sellainen. Mieleen jäivät pysyvästi Orson Wellesin hullut silmät hänen paetessaan takaa-ajajiaan Wienin viemäriverkostoissa. Toivoin hänen pääsevän pakoon. Lohduttomasta lopusta jäi pitkäksi aikaa surullinen olo pienen pojan mieleen - ainakin seuraavaan  uintiretkeen asti.

Viime yönä katsoi filmin toisen kerran YLE teemalta. Aikaa edellisestä oli yli viisikymmentä vuotta. Hetken olin taas se pieni poika, joka Pirki vierellään kahlasi mustan, raunioituneen kaupungin lokatunneleissa peläten julmien sotilaiden laukauksia. Orson Wellesin tavoin työnsimme pienet sormemme ulos viemärin kannen rakosista. Emmekä jaksaneet avata sitä, vaan laukaukset kaikuivat tunneleissa ja meihin sattui...

Henkiin heräsimme vasta ulkona hämärtyvässä kesäillassa. Vieläkö tarkenisi uimaan, kysyin. Pirki sanoi hakevansa uikkarit. Hän olikin kunnon poikatyttö, eikä mikään pitsihelma. Teikassakin hävisi suosiolla.