Vaimo kertoi päivällä, että keskellä pihaa nukkuu pieni siili.  Kohta menin katsomaan ja siellähän se, osin heinien suojassa liikahtamatta, mutta ainakin elossa, koska selkä kohoili tasaiseen tahtiin.  Pulssia en sentään katsonut, enkä hakenut stetoskooppia.  Sellainenkin kyllä löytyisi.

Kovin pieni se oli, varmaan tämän kesän poikanen.  Ei mikään suotuisa kesä pikkusiilillekään.  Muistin sitten sen olleen ruokakupilla ulko-oven vieressä edellisiltana, jolloin oli jo pimeää.  Ihmettelin silloin, kun oli niin pienen näköinen.  Arvelin kuitenkin rajallisen näkyvyyden vaikeuttaneen kokoarviointia.

Kävin parin tunnin ajan seuraamassa siilin oloa.  Vein sen eteen lopulta matalalla vadilla raksuja ja pehmeää kissanruokaa ja vähän hyla-maitoa.  Seuraavalla kerralla sen nenä oli vadilla, mutta ei se ollut mitään syönyt.  Laitoin räsymaton palan  suojaksi, koska oli aika kalsea keli.  Ei se tuntunut pelkäävän, vaikka vähän sormella silittelinkin.  Oli se jotenkin uupuneen oloinen.

Kuuden tienoilla otin pajukorin ja maton sen pohjalle, siili siihen päälle ja pyyhe siilin päälle ja koko systeemi keittiön lämpimään.  Saas nähdä, tokeneeko tuosta.  Uskon kyllä, että lämpö tekee hyvää.

Olihan meillä muutama vuosi sitten talvihorteesta herännyt siili kokonaisen viikon sisähoidossa, kun se laihana ja kylmettyneenä hortoili räntäsateessa tien vartta pitkin.  Sekin toipui ihan kunnon siiliksi.
Päätän raporttini tähän.  Täällä Iisi Siilikäs, Washington.