Nyt se sitten nurin, se rajakuusikko.  Se pohjoirajan naapuri sen kaasi sahoineen.  Useampia kuutioita siitä tuli, tosin ei mitään rahakasaa siitä kerry.  Kunhan teemme kaimamatin kanssa tiliä, niin luulen jääväni maksun puolelle.  Niin paljon on hän ponnistellut kaatamisessa, karsimisessa - ja jäjellä on vielä sahalle kuljettamiset ja muut vähäisemmät , mutta aikaa vievät raivaukset.  Kun en itse ole juuri mitään tehnyt.  Mitä nyt kerran mittamiehen apuna ollut.

Täytynee tunnustaa, ettei nykykunnollani minusta olisi mihinkään ollutkaan.  Kun jo kirjurina olo pyrki hengästyttämään tukilta toiselle könytessä.  Kai se vanha astma vieläkin vaivaa, vaikka tupakointikin on jäänyt jo monta vuotta sitten.  Mutta autoilua on edelleen liikaa ja lenkkeilyä liian vähän.  Tai sanotaan suoraan, ettei kuluneena talvena postilaatikkoa pitempinä.  Kun kissakaan ei lenkkikaveria kaipaa ja aina on muutenkin väärä keli ulkoiluun.  Kesälläkin tuulee, sataa tai muuten vain laiskottaa eli on ihan kiva olo muutenkin.

Mutta helpotus on suuri, kun ei tarvitse enää pelätä, että myrskyn tullen mahdottoman korkea kuusirivistö kaatuu naapuritalon päälle.  Omasta talosta kuusikko on ainakin viidenkymmenen metrin päässä, mutta 90-luvulla rakennettuun naapurin residenssiin vain kymmenen metriä - muutenkin nykytrendin mukaiselle minitontille väkisin rekennettuun rinnepaikkaan.  Oma tontti sentään puoli hehtaaria, rakennusoikeuttakin olisi jopa myytäväksi asti tontin muodossa.

Tehkööt sitten perilliset mielensä mukaan.  Voi tämä oma talokin olla jo mennyttä kalua jo siinä vaiheessa, kun aika nykyisisistä asukeista jättää.  Sitten sadan vuoden päästä tai jotain...

Mutta kummittelemaan kyllä tontin pusikkoon jään, ihan huvikseni vaan. Myyrille ja peltohiirille mukavia juttelen ja raparperin varsia mielekseni mutustelen.