Pitihän se arvata, että uusi päivä toi uuden nälän.  Syötiin sitten eilisen sieni-perunasörsselin loppu.  Oli aika sopivasti kummallekin eikä jäänyt enää kaappiin homehtumaan.  Usein nuo ruoanloput unohtuvat jääkaappiin ja löytyvät sitten hajun perusteella.

Jos ei vielä olisi penisilliiniä keksitty, niin minä sen varmaan tekisin, kun niin usein tapaan kaapista rehevää hometta.  Varmaan sen takia ei tässä talossa kukaan ole joutunut antibioottikuurille viiteentoista vuoteen.  Mitä ne puhuvat, että hometalot olisivat muka vaarallisia.  Ainoa vaara täällä on muumioituminen.  Kun käy harvoin yhtään missään.  Alkaa pitää liikkumista jotenkin luonnottomana tapana.  Nivelet lukkiutuvat istuma-asentoon ja se tuntuu niin mukavalta, että lopulta lopettaa hengittämisenkin, kun keuhkojen rahina häiritsee herkkää musiikkikorvaa. 

Eilenkin, kävellessäni savusaunalle kilometrin verran, selkään tuikki ja sääret tuntuivat kymmensenttisiltä.  Tulomatkalla oli jo helpompaa, siihen varmaan auttoi kohtuumäärä (omasta mielestäni) viskiä ja olutta.  Tosin menomatkan lievä alamäki oli muuttunut jyrkäksi ylämäeksi, joka kummastutti suuresti hengästynyttä miestä.  Ehkäpä selitys moiseen luonnonilmiöön on siinä, että kylään mennessä oli valoisaa ja pois tullessa pimeää.  Tosin kuu mollotti niin, että arempaa olisi jo hirvittänyt moinen.

Olisin voinut saada jonkun naispuolisen kaveriksi, jolloin kuukin olisi näyttänyt paremman puolensa.  Mutta kun kyseessä oli miesten ilta, niin mahdotonhan semmoinen haave oli käytännössä.  Ja teoriassakin, kunhan höpäjän hölmöyksissäni.

Huomennakaan en taida mennä sen pitemmälle kuin keittiön pakastimelle inventoimaan sinne työntämiäni keitonloppuja.  Ainakin liha- herne- ja kaalikeittoa sieltä pitäisi löytyä.  Arvotaan sitten vaimon kanssa, mitä kullekin lankeaa.

On se silleen, että kun syömästä pääsee, niin kohta ainakin se on taas mielessä.