Vuosikausia ovat presidentti ja pääministeri kiistelleet omista lautasistaan EU:n kissanristiäisten ruokapöydässä.  Parempi olisi heidänkin ollut mennä armeijan pakin kanssa suoraan keittiön puolelle kerjäämään sattumia tai sitten nakkarille keskenään tappelemaan.

Harkittuani asiaa pari vuotta, päätin itsekin hankkia ikioman lautasen.  Se tulikin postitse muutama päivä sitten niin isossa laatikossa, että luulin jo hetken verran tarvitsevani isomman auton.  Mutta molemmat olikin tehty jetsulleen mittojen mukaan ja ovetkin sain kiinni.  Joka näin talven kovilla keleillä on mukava juttu.

Lautanenkin oli aika iso ja mukana seurasi monenlaista tilpehööriä, ei kuitenkaan lusikkaa tai veitsi / haarukka-systeemiä.  Asentajakin soitti sanoen tulevansa maanantaina, siis tänään.  Uhkasi asentaa sen talon eteläpäätyyn niin, että lautasella on suora katsekontakti etelään.  Niin alkoi muuten olla minullakin, kun kolasin lumia seinustalta niin, että toinen jaloistani kipeytyi.  Muuten kyllä henki säilyi.  Tosin etelässäkin oli metriset kinokset.

Aamupäivällä asentaja saapui ja tyrmäsi minut heti henkisesti lyttyyn ilmoittamalla, ettei onnistu, kun näkyvyyttä peittää muutama korkea koivu.  Mistä minä tähän hätään puunleikkaajan, sillä halusin edelleen säilyttää henkikultani, sillä puut olivat myös paksuja.  Lähes itseäni paksummat.

Onneksi asentaja oli viisas mies ja lähti katsomaan talon pohjoista päätyä, jossa ei oltu minkäänlaisia lumitöitä tehty koko talvena.  Onneksi lumi oli höttöistä ja tamppaamalla sain sen alenemaan kohtuulliseen tasoon.  Toista olisi ollut maaliskuun pyryjen jälkeen, jolloin sinne kinostuu  puolet tontin lumista.

Kompassiaan hetken tiirailtuaan mies totesi, että tänne asennettuna lautanen saisi juuri ja juuri sopivan raon hyvään tv-kuvaan.  Mutta eipä ollut tarpeeksi pitkää rautatankoa saatavilla, joten hän sanoi yrittävänsä loppuviikosta uudelleen. Sanoi ja ajoi autollaan näkymättömiin.

Harkitsin siinä jo koko lautaspaketin palauttamista, kun mies soitti uudelleen  tulevansa kohta pitkän putken kanssa.  Onneksi kyseessä ei ollut mutka (= pistoolin nimitys alan miehillä), vaan suora vesijohtoputki, joka oli löytynyt Putkimiehen kotivarastosta (siunaan taas Putkimiestä papukaijamerkillä).

Loppu sujuikin sitten ammattimaisen asiallisesti ja nopeasti kaiikine kiipeämisineen, rassaamisineen, johdon vetämisineen ja virityksineen.

Nyt on sitten antenni katolla, kanavia satayksi ja dalmatialaiset päälle.  Ja etenkin kuvan laaatu lienee vakaa kelistä riippumatta.  Harava-antenni kun aiheutti tuulella, vesisateella, matalapaineella ja joskus ihan huvikseen ruudulle pikselöintiä ja jopa kuvan katoamista.  Tietysti juuri niinä aikoina, kun jonkun tietyn ohjelman katsominen olisi ollut henki ja elämä.  Semmoinenhan ei hyvää tee vanhan miehen hermoille, jotka muutenkin katkeilevat jopa syyttä suotta.

Että turha on minulle enää ehdotella sveitsiläistä hermoratahierontaa.  Pärjään ihan hyvin muutenkin, jos se yksi koivu ei rupea ryppyilemaan ja kasva sivusuuntaan.  Pitäisiköhän viedä moottorisaha sen juurelle.  Ihan vain uhkavaatimuksen merkeissä. 

Eihän se koivu tiedä, että se saha on virkaheitto.  Kuten minäkin sekä kaikki pörisevät laitteet tässä taloudessa.