Kello lyö vähän, vain yhden kerran.  Ei tässä talossa tasatunnein lyö mikään, kun ei olla Pohjanmaan lakeuksilla.  Siellä kello lyö isossa talossa nurkat kaikuen könninkellon voimalla niin, että kaiku kiirii pitkin lakeuksia.  Aika pelottavaa.  Pienenä vähän pelotti Saarijärven mummolassa yöaikaan, kun seinäkellon lyönnit saivat talon seinähirret ja laihan pojan tärisemään.  Se ääni loihti esiin kaikenlaisia aaveita, tanssivat huvikseen kulmakamarin seinän vaaleilla tapeteilla.  Paitsi sitten aamun auringossa, jolloin kärpäset surrasivat helposti uuteen uneen.  Sitten vähän hävetti mennä tupaan aamukahville, kun kaikki istuivat jo pinnatuoleissaan pöydän ääressä ja kastelivat pullasiivua kahvikupissa.  Sippolan äiti oli aina ystävällinen, mutta ne pojat olivat vähän semmoisia ilkkujia, kyselivät tyhmiä, rykivät ja nikkasivat toisilleen silmää.  Siinä tunsi itsensä aika hölmöksi.  Tunne, joka sittemmin toistui koulussa.  Hyvä, että sain siihen kovetusta hyvissä ajoin.  Oppi pitämään ilmeensä kurissa ja olemaan sen verran ärhäkkä, etteivät jätkät päässeet pahemmin kiusaamaan.  Oikeastaan muutamat tytöt olivat pahimpia, kun niille ei saanut mitään tehdä, mutta ne saattoivat vaikka nilkkaan kipeästi potkaista ja olla sen jälkeen opettajan silmissä herran enkeleitä.  Paitsi sitten tietyssä iässä, kun ne suorastaan vaativat eleillään ja ilmeillään heitä heitettämän lumipalloilla ja orastavia rintojaan koittamaan.  Pakkohan niinkin oli tehdä muutaman kerran, että miehestä kävi - kolmetoistiaana.
Niin, esikoisen esikoinen täyttää kaksitoista.  Pitäisiköhän ottaa puheeksi, että ensi talvena voi lumisateisina päivinä tytöt kirkua, peittää kasvonsa käsien alta kurkkien ja toivoa pientä kiusaamista huomaamisen merkiksi. 
Ehkä en kuitenkaan.  Ovat saattaneet muuttua nuo elkeet ihan toisen näköisiksi.  Voi aikoja, voi tapoja!