Sateiden lomassa vierailimme Kulkurin kanssa alapihan viidakossa.  Näin kasvukauden alussa se on vielä vaivatonta, kissakin pysyy näkyvissä melkein koko ajan.  Mustaviinimarjat olivat aloittamassa kukkimista, vattupensaista pitäisi poistaa kuivat karahkat, miniatyyrikasvimaa alkaa olla kuokkimista vailla.  Jospa sinne muutama peruna sopisi (myyrien iloksi), vähän herneitä (siitä vaan harakat), porkkanatkin olisivat poikaa (ostan sitten kaupasta niitä pitkiä), pätkä salaattia (ennen syöntiä ei kerkeä hakemaan pöytään nälän takia), retiisiä pikkuisen (ne muistaessani ovat jo pelkkää puuta), lanttuja (niitä minikasvuisia) ja sitten jotain sekalaista, josta ei syksyllä ymmärrä, että mitä oikein kylvinkään.

Mutta raparperit ovat kasvaneet upeasti.  Keväisin on aina pieni juhlahetki, kun kuorin ensimmäiset varret ja rouskin ne raakana silmät vettä valuen.  Väkeviä ovat jo, söin kaksi 30 senttistä vartta.  Myöhemmin kesällä nekin käyvät vähän puiseviksi.  Mutta hyvää kiisseliä niistä saa, puhumattakaan viinistä.  En vain ole pariin vuoteen kotiviiniä tehnyt, kun siitä tulee liian hyvää.  Voi, miten herkullista olikaan vadelmaviini.  Pitäisiköhän tehdä kesällä vielä yksi satsi, jos vadelmia tulee entisaikojen malliin.

Istuimme kissan kanssa kaivon kannella ja muistelimme entisaikojen mansikkasatoja.  Niin on nyt mansikkamaakin rappeutunut että hyvä, jos maistiaismansikat saa ja parit mansikkamaidot.  Kissahan ei mansikoista piittää, mutta mansikkamaalla on sentään kohtalaiset näkymät siimahäntien metsästykseen.  Ja mustat muovit toimivat hyvänä kaikupohjana kaikenlaiselle rapistelulle.

Pesin sitten vielä kompostiämpärin, jonka olin tyhjentänyt ja menin sitten sisään pureskelemaan raparperit.  Kissakin tuli syömään vähän muikkuja ja otti sen jälkeen pienet tirsat.

Kuvitelkaa tekin puraisevanne raparperiä niin, että mehu roiskuu.  Taisi ruveta syljen eritys kiihkeäksi?