Tuhnuinen iltapäivä. Häijy hämärä tunkeutuu ikkunoista sisään kalventaen lukulampunkin valon voimattomaksi tujuksi. Apaattinen alakulo istuu olkapäällä ja kieltää kirjoittamasta mitään hauskaa. Kuka nyt sellaista jaksaisikaan. Havahduin sentään puolilta päivin siirtämään näkyvissä olevia kellotauluja taaksepäin sen tunnin, jonka asetus määrää. Ei yhtään piristänyt sielua, ei maisemaa. Ainoastaan kissa nosti hieman unestaan häiriintyneenä päätään: mitä se ukko eestaas hiipii!  Olo on kuin lapsena kirkonmenojen aikaan. 
Tuomion sanat paukkuivat muuten hiljaiseen huoneeseen saaden sen verran mielikuvituksen liikkeelle, että yritti kuvitella kaikkia niitä syntejä, joita saisi isona tehdä kenenkään kieltämättä. Ei tainnut oikein onnistua, kun ei ollut vielä syntiä tehnyt eikä pappi kertonut tarkemmin, uhkaili vain kadotuksella ja ikuisella tulella. Se synnin palkkapuoli kyllä pelotti jo etukäteen, takkatuli olisi lämmittänyt ihan mukavasti.  Ja olisi voinut olla tuleentuijottaja vailla minkäänlaista aivotoimintaa.  Ajatteli kumminkin huomista koulupäivää ja läksyjen lukemista. Velvollisuudentuntojen rippeet keräten siirtyi pöytänsä tuijottamaan tyhjin silmin jotain kirkkohistorian kirjan ukonkuvilla sotkettua sivua piirtäen hajamielisesti yhden surullisen kuvan lisää. Ajatellen toivottomana sitä vuosien ja sunnuntai-iltapäivien määrää, jotka pitäisi läksyjä lukien kestää.

Sitten soi ovikello. Äiti menee avaamaan manaten puoliääneen sunnuntairauhan häiritsijää. Ovelta kantautuu huoneeseeni ääni, joka kysyy minua.

Helena!