Laiskoteltuani koko päivän (poislukien lumen kolaus) ja podettuani kipeää ukkovarvasta (kipeytyi varmaan väkisin maatessa) oli pakko lähteä illansuussa kauppaan. Ja juuri siihen, ah niin romanttiseen lumisateeseen. Sisältä käsin se oli kaunista katsottavaa: suuria huitalepalloja kiisi navakassa viimassa hyvässä etunojassa ikkunoita pesten. Mutta kun se teki saman naamalle ja takille, myssykin tukan peittona kuin tiskirätti, pyöräkassin renkaat neliskanttisina niihin tarttuneesta sohjolumesta, vasen reisi ja pohje lähes krampissa ontuvan astunnan takia. Pelkästään menomatka kesti yli puoli ikuisuutta. Että paluumatkaan - ja ylämäkeen - jäi aikaa enää vajaa ikuisuus. Kassikin painoi syntisäkin lailla neliskanttisine pyörineen. Painoa lisäsi vielä muutama oluttölkki, jotka olivat lohdutukseksi ja lääkkeeksi vetutukseen (niinhän se soikion lävistävä ilmaus meni?). Siis siinä tapauksessa, että kotiin asti pääsisin raahautumaan.
Ylitettyäni reilusti taivasosuusaikaani täällä maan matosena ryömintään läähätin omaan pihaan läkähtymään. Onneksi kissa oli vastassa. Tunnettu ja tieteellisesti todistettu tosiasiahan on se, että hyrräävän kissan silittäminen poistaa pian pahimmankin potutuksen. Niinpä vedin kostean hanskan kädestäni ja poistin kissasta staattisen sähkön ja itsestäni kohonneen verenpaineen. Joka tosin hieman kohosi uudelleen yrittäessäni rassata renkaisiin jäätynyttä sohjoa. Huutelematta siirryimme sisätiloihin, kissa ja minä.
Tosin tällä kertaa ilman muikkuja. Onnistuin kumminkin hämäämään kissaa lujauttamalla sen eteen perjantaina ostettuja. Kaljat laitoin kylmenemään iltaa varten. Mietin, että olisikohan nimipäiväkahvien aika: kaksi viineriä lojui jääkaapissa kuivumassa perjantaista lähtien. Onkohan semmoisia kuin korppuviinereitä?
Kohta ainakin on!