Heti aamusta oli viluinen ja kuumeinen olo.  En kuitenkaan mitannut, kun mittari kainalossa tuntee vetävänsä viimeisiä henkäyksiään.  En edes muista, missä mittari on.  Se sellainen hidas elohopeaputki, jota täytyy pitää varttitunti kainalossa.

En jaksanut tehdä mitään muutakaan.  Tosin aamukahvin keitin, mutta menin sitten sohvalle puolimakaavaan asentoon pariksi tunniksi torkkumaan.  Television laitoin päälle ja välillä olin katsovinani ja ymmätäväninä.  Postilaatikolla käynnitkin hoiti vaimo, minulle matka oli liian pitkä.

Edes  linnut evät saaneet jokapäiväisiä pähkinöitään.  Onneksi niillä oli vielä auringonkukan siemeniä ja rasvapitko, etteivät sano sopimuksia irti ja lennä paremmille apajille.  Tulisi kyllä halvemmaksi.

Illan elokuvan jaksoin katsoa kuukahtamatta.  Sitä samaa synkeää suolmalaista kurjuudessa rypemistä, jonka piilotetut hauskuudet eivät heilauttaneet huulia yhtään.  Eivätkä mielialaa kohottanut.

Jokohan alkaisi olla kyllin nuudelimainen sänkyyn.  Luulisin onnistuvani, kun olen koko päivän harjoitellut. 

Että semmoinen turhis päivä.