Innostuin eilen joulusta sen verran, että ostin possun viljakinkun.  Kiitosta jalkansa luovuttaneelle possulle.  Toivottavasti viljapitoiseen ruokavalioon ei tule pitkää katkosta, vaan toipumisajan jälkeen elämä jatkuu yhden kinkun ja kahden potkan varassa entistä onnellisempana!

Muutaman vuoden jäänäyksen jälkeen ikioma sikaministerimmekin myönsi, että laajan sikaverkoston kätköissä saattaa muhia huonosti toimeentulevia possuja, jotka työn, levon tai sairauden vuoksi tarvitsisivat lepoa, eivätkä viheriäisiä tonttuja kuvaamaan heidän elinolojaan.

Kuten tavallista, ei vastuunalainen sikaministerimme suostu kantamaan vastuutaan silloin, kun sen aika olisi.  Sehän on vastuunalaisten tapa tässä maassa.  Oikea syyllinen onkin, hämmästyttävää kyllä, eläinlääkärikuntamme, joka ei ei erota possua emakosta, karjusta puhumattakaan.  Ministerimme lupasikin höylisti laittaa joka ikisen eläinlisenssin jatkokoulutukseen, ellei suorastaan uudelleenkoulutukseen a´la Mao tse tung.

Kaiken seurauksena sopivasti joulun alle sijoittunut kala- eikun sikabaliikki aiheutti myös henkilökohtaisen kriisin:  kaupassa otin jo käteeni kalkkunan kimpaleen.  Mutta hylkimisreaktio oli sen verran raju, että kohta huomasin halaavani edellä mainittua viljapossun säärtä vannoen ikuista, tai ainakin elinikäistä rakkautta sitä ja sen edestamaa eläinlajia kohtaan.

Tänä aamuna nostin säären jääkaapista tiskipöydälle.  Sivelen ja taputtelen sitä siihen asti, kunnes sen sisään pantu mittari näyttää tarvittavat kymmenen astetta, jolloin se pääsee sikojen saunaan, kuten meillä päin nätisti sanotaan.

Jouluun on vielä muutama päivä, mutta en malttanut millään odottaa.

Mitäs menevät kuvaamaan sikaloita, tällaisina kriittisinä aikoina.  Me sikariippuvaiset emme pysty hillitsemään himojamme.  Kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vain,  vaikka tammikuuhun!