Nimittäin vaalean keveissä hepenissä pitää kaksin käsin kiinni uutuuttaan kiiltävästä lakista luoteistuulen pöllyyttäessä hiukset harakanpesäksi.  On siinä tuoreilla ylioppilailla lapsenlapsille kertomista - sitten joskus.  Sikäli mikäli muilta kiireiltään ehtivät edes lapsia rustaamaan.

Juhlaan pääsin itsekin käsiksi syntymäpäivien varjolla.  Vanha ystävä täytti kymmeniä.  Hyi minä!  Eihän naisihmisestä saisi käyttää kuluneen ajan ilmaisuja missään olosuhteissa.  Tarkoitin tässä yhteydessä antamaan lisäarvoa ystävä-sanalle.  No, pois tykkänään turhat selitykset,  ei  Sirkka helposti nokkaannu - kai?

Ellei sitten lahjasta.  Annoin hänelle pari, kolmekin ajast´aikaa sitten tekemäni tussityön, jossa Sirkan oloinen musta naishahmo taluttaa nyt jo edesmennyttä mustaa koiraa mustassa yössä.  Tussitöistä tahtoo väkisinkin tulla mustanpuhuvia, sen tulin jo kauan sitten huomaamaan.  Sirkka on nähnyt kyseisen työn aikaisemmin eräässä näyttelyssä toivoen sitä puoliksi julkisuudelta salaa itselleen.  Ei siksi, että teos olisi arvokas tai muuten hyvin tehty, vaikka niin asiaa itselleni vakuuttelisinkin.

Totuus lienee se, että saatuaan näin taulun omistusoikeuden itselleen, niin voi hän tehdä sille mitä haluaa:  tuhota sen polttamalla ( kehykset kannattaa säästää uusiokäyttöä varten), piilottaa kellarikomeroon pahvilaatikon pohjalevyksi tai viedä Bukowskin huutokauppaan myytäväksi Helenan myöhäistuotannon ohella.

Sillä omaa myöhäistuotantoani on "Yövartijatkin".   Viittaus alankomaisiin mestareihin on ehdottomasti tahaton.  Hehän olivat kaikki öljyvärimiehiä.  Itse taas en tunnusta mitään väriä.  Olen siis väritön, mutten hajuton.  Tussin aromi leijuu vieläkin ympärilläni.

  "On tussi kuivunut, käsi jo rauennut", olisi Peltoniemen Hintriikkakin voinut veisata  Konsta Jylhän kyyneleisten sävelten soidessa taustalla.  Mukailtu lainaus viittaa nykyhetken "taiteen" tekemisiini.

Ei silti, juhlat olivat mukavat, sai praatata tuttujen kanssa ummet ja lammet ja jokainen sai kakkua syödäkseen.  Ainakin minä pidin puoleni.  Tilaisuus oli korkean mäen päällä ajan patinoimassa ja romantisoimassa mökissä, joka pikkuhiljaa pitkin iltapäivää alkoi täyttyä ääriään myöten niin, että pelkäsin vanhojen seinähirsien nitkahtavan paikoiltaan. 

Puhekamraattini Yrjö ehdottikin vaimolleen liukenemista kotiseudulleen, joka oli siinä samalla mäellä vajaan viidenkymmenen metrin päässä, näkyi hyvin pienestä ikkunasta.  Minä seurasin liukkaasti esimerkkiä, vaikka Sirkka yritti estää oven seutua tukkien uhkaillen vaikka minkämoisilla syömisillä, mutta pitihän mielestäni ne myöhemmin tulleet vielä ravita.  Näyttivätkin siltä, etteivät olleet kaiken varalta syöneet koko päivänä, joten hyvin omantunnoin häivyimme luottaen siihen, etteivät runsaat ruokavarat pääsisi pilaantumaan, vaan uppoasivat kuin Moolokin kitaan.

Ja aurinko paistoi, tuuli puhalsi terveisensä Jäämereltä niin, että autossa piti laittaa lämmitys päälle kotimatkalla, vaikka sitä oli vain reilu kilometri.

Kävin samalla ajolla vielä kaupassakin hakemassa kissalle muikkutuliaisia, joita se olikin pihassa vastaanottamassa äänekkäästi komentaen avaamaan pakkauksen.  Söi sitten ahnaasti lämpimikseen ja leväytti lopuksi itsensä ulkopenkille pitkäkseen.  Varmaan oli mukava pitkästyä kaikessa rauhassa.  Sehän on kissan elämän tarkoitus.

Menin sisälle ja ryhdyin toteuttamaan samaa periaatetta.