Viime yö meni valvoessa.  Kummallisinta on se, että kun sen verran valkenee, ettei tarvitse fikkarin avulla suunnistaa, niin sitten se uni tulee.  Kahdeksan aikoihin kuulin, kun kissa ropsutti eteisen mattoa.  En ollut kuulevinani.  Se toistui pari kertaa ja sen jälkeen huomion herättävä nau´unta, jolloin sanoin taikasanan "ei" - ja kissa hiljeni ainakin tunniksi.  Ennen kuin uusi esityksensä, jolloin nyhjäisin vaimoa vierellä, että päästäisitkö?  Kysyntä kohtasi tarjonnan ja saatoin jatkaa untani.  Se oli lähimmäisten hyväksikäyttöä parhaimmillaan.  Korvasin laiskuuttani sitten vähän myöhemmin valmistamalla aamiaisen - tosin puuro jäi keittämättä.  Kaupassakin olisi pitänyt päivän mittaan käydä, mutta jalka vaivasi laiskuuden lisäksi sen verran, että siirsin sunnuntaihin.  Oli sen verran vielä hätävaroja kaapeissa, ettei nälänhätä päässyt vaivaamaan.  Muutenkin alakuloa piti yllä.  Onkohan siitä tullut alkavan vanhuuden tavaramerkki?  Kun yhä harvemmat asiat todella kiinnostavat.  Terve mies elää kuin lapamato sisäelimissä, liekö siinä enää mitään laitaa!
Enkä taida olla ainoa.  Monet plogiystävät tuntuvat pyörivän syyspimiän sokkeleissa.  Jopa IP näyttää vetäytyneen salasanan suojaan.  Tule nyt kumminkin takaisin, Isopaha, sieltä piilosta.  Ainakin turkkulaiselta odottaa meriselitystä moiseen.

Elämä jatkaa kulkuaan niin pitkään, kuin sallimus antaa.  Jossain vaiheessa sitten vaivutaan vuorollamme siihen viimeiseen uneen.  Kuten isä sanoi viimeisen kerran tavatessamme, että vielä vähän aikaa haluan elää, mutta tulkoon sitten kuolema omalla ajallaan.

Se kyllä tullee ilman kirjallista kutsua, vailla päiväystä.