Ties kuinka kauan olimme suunnitelleet vierailua Kangasniemen kirkolla ja Makkolan kylässä.  Emme olleet käyneet siellä vuosiin, vaikka vaimon synnyinpaikka ja hänen vanhempiensa hautapaikka on siellä. 

Milloin mikäkin on tullut esteeksi, kun tarkoituksena on ollut, että pojat lähtevät mukaan katsastamaan poikaiän pappa-maisemia.  Joskus kiireet, sairaudet, laiskamadot, kelien sopimattomuudet...  Syitähän löytyy aina.

Oli tipalla peruuntua taas.  Esikoisella on ainoa ilmastoitu auto, joten olisi ollut hullutusta työntyä retkelle trooppiseeen helteeseen normaalilla pöhötys-systeemillä varustetulla kärryllä.

Menimme ulos odottamaan jo tulossa olevia poikia:  vaimo meni edeltä minun vielä tarkistaessani, että nippelit ja nappelit olivat oikeassa asennossa ja johdot antenneineen ukkosen varalta irti jakorasioista. 

Ulko-ovella vaimo piti säärtään koholla kuin haavoittunut gaselli valittaen kipua.  Tietysti säikähdys oli välitön seuraus,  ainakaan verta ei vuotanut mistään.  Mutta ison varpaan kohdalla oli kohouma näkyen hyvin avokastyyppisestä jalkineesta.  Lyönyt varpaan kynnykseen ja kynsi irronnut, päättelin.  Ei kun pihapenkille istumaan ja kenkä sukkineen jalasta vauriota tutkimaan.  Jo tuo pieni manööveri sai aikaan sattuusattuu-kommentteja.

No, kynnen laidasta oli lohjennut pitkittäinen pala ja se törrötti puoliksi irtonaisena.  Laastariahan siihen piti, onneksi olin juuri edellisellä viikolla ostanut erilaisia laastareita muutaman paketin, kun lääkekaappia investoidessani huomasin niiden loppuneen.  Paikkasin kynnen paikalleen ja eikun sukka ja kenkä jalkaan.

Samassa pojat ajoivatkin pihaan, vaimo suoritti autolle koekävelyn ilman hehkuessa kuumuuttaan.  Kaikki kunnossa, siis matkaan!

Ajelimme Kärkisten komian sillan yli, jonka korkeat pyloonit yrittivät piirtää merkkejään hiljalleen purjehtiviin poutapilviin, hurautimme hetkessä Vaaruvuoren panoraamamaiseman läpi.  Tai olisi olllut sellainen, ellei puusto olisi piilottanut oletettavasti huikaisevia näkymiä.  Sellaisia nähdäkseen pitää tutkia 30-luvun maisemapostikortteja:  silloin ei puusto peittänyt kaikkea - jostain syystä.

Luhanka ja Sysmä jäivät oikealle.  Lea, vielä elossa elävä vanha opettajani, on kotoisin Luhangasta.  Siellä on kirkko, johon sopisi samalla kertaa kaikki Luhangan asukkaat ja lisäksi  pari tuhatta ulkopaikkakuntalaista.  Kerran Lea kertoi koululaisena kiivennensä kyseisen kirkon katolle arkajalkapojille näyttääkseen.  Minua pelkkä ajatuskin huimaa. 

Sysmäkin kuului monena vuotena taidekierrosohjelmaan.   Korpilahdelta katsoen toisella puolen Päijännettä oli aina kiva vierailla, sillä siellä paistoi aurinko sateellakin.

Nelostien risteyksessä auton navigaattori kehotti kääntymään vasemmalle, minä takapenkiltä käskin oikealle.  Hylkäsin kylmästi Toivakan, vaikka siellä joku Koriseva asuukin.  Halusin ohittaa myös houkuttavan Haihatuksen omaperäisen näyttelyn, sillä raikas Puulavesi siinsi silmissämme.  Joutsan lentokoneiden varalaskutiellä ei näkynyt yhtään pakkolaskuista konetta ja muutakin liikennettä oli aika vähän. 

Tie Joutsasta Kangasniemelle oli vielä hiljaisempi, aika kapea mutta hyväpintainen.  Mukava sitä oli huristella vanhaa maalaismaisemaa turistina vilkuillen.  Ei tullut auton sisään kuitenkaan lehmien tuoksuja vaan kolmasti kirkastettua ja viilennettuä Keski-Suomen säätä, jota oli hyvä hengittää.

Tuossa tuokiossa - tai ainakin kahdessa - olimmekin Kangasniemen komean kirkon kupeessa.  Emme toki seinässä asti, vaan viereisellä pysäköintipaikalla.  Kankein jaloin, mutta yhä hengissä kaivauduimme ulos asvaltille.  Tuli mieleen ensimmäinen laskeutuminen YK-sotilaana Nicosian kuumankostealle lentokentälle lämmön huidellessa jotain 43:n asteen hujakoilla.

Kiipesimme kuitenkin tällä kertaa kirkon mäelle sen varjoiselle puolelle.  Vaimokin istahti lievästi voipuneena puiston penkille, vaikka onkin yleensä varsinainen saks... eikun Suomen seisoja.  Itse lähdin etsimää Lauri ja Alma Lapin hautakiveä, sillä olin ainoa, jolla oli käsitys sen sijaintipaikasta.  Mutta niin suuri oli hautausmaa ja kiveä kiven vieressä.  Vamaan siinä varttitunti meni, ennen kuin sen löysin muistamaani vähän kauempaa ja saatoin viittoilla toisetkin paikalle.

Almahan oli kuollut - siis vaimon äiti - jo vuoden 1946  äitienpäivänä lentävään keuhkotautiin, kuten asia silloin ilmaistiin.  Lauri jäi hoitamaan kuutta lastaan - metsätöiden ohessa- niin taiten kuin osasi.  Kyllä hän osasikin vaikka paljon jäi lasten omatoimisuuden varaan.  Taisi siinä naapuriapukin pelata puolin ja toisin.

Lauri kuoli talvella 1989 Kangasniemen vanhainkodissa.  Viherkaihi vaikeutti kovin paria viimeistä vuotta, sillä hän halusi viimeiseen auttaa niitä, jotka olivat vielä häntäkin huonommassa kunnossa.

Näitä muistelimme siinä muistokiven ääressä mahtavien kuusenjärkäleiden varjoissa Esikoisen koko ajan kuvatessa.  Kuinka monia jo unohtuneita sattumuksia putkahtelikaan mieleen siinä jutellessa.  Ne etiäiset nääs!

Ajelimme vielä vanhaa tietä Makkolan kylään, jossa vaimon lapsuuden kotimökki oli kokonaan uusittu ja laajennettu.  Vain piha oli jokseenkin entisellään.  Tosin perunakellarin kohoumaa ei näkynyt.  Jopa vanha sauna ja liiteri - rakennus oli kuin silloin joskus - tosin vuosien kurittamana.  Emme menneet sisälle, vaikka taloa asuikin sukulainen.  Säleverhotkin olivat kiinni käännetty malliin ´älkää tulko!´

Ylämäkeen, kilometrin päässä olisi ollut vanha satavuotias tupa, jota olimme yhtenä kesänä vuokranneet lomapaikaksi poikien ollessa poikia.  Etenkin Esikoista olisi ollut kiinnostavaa tutustua uudelleen mökin viereiseen myllyrakennukseen, joka oli tuolloisille vesseleille jännittävä seikkailupaikka, varmaan pelottavan mystinenkin.

>>>>>Mikäli siellä olisi ollut enää mitään.  Sinne johtava tie oli lähes umpeen kasvanut.  Tunnelma kääntyi lievästi aavemaiseksi ja helle pitkine ylämäkineen lannisti mielet.  Joten jatkoimme matkaa pientä pettymystä tuntien.

Ehkäpä Esikoinen jossain tulevassa kirjassaan palaa aiheeseen.  Ken elää, se lukee.  Ehkä kaikkea ei tarvitse uudelleen nähdäkään, siten  lapsuuden mielikuva säilyy rikkoontumattomana.

Jyväskylän kautta Korpilahdelle täydensi kesäisen kuuman kiertoajelumme lähtopisteeseensä meidän vanhusten osalta. 

Emmekä olleet edes puolikuolleita.  Päivä oman perheen kesken, kaikessa rauhassa on... mukavaa.