Piti hakea lisää viinimarjoja.  Ne olivat mukavan kirpeitä.  Hampaat tuntuivat niiden jäljiltä narisevan puhtailta.  Raparperi oli kanssa jännä; kun siitä haukkasi palan, niin suu tuli täyteen sylkeä, leukaperät kiristyivät ja niitä piti lonksottaa sivusuuntaan, että asettuivat.  Se oli melkein itsensä kiusaamista.  Silti se piti syödä koko raparperin varsi.  Ja sen lehdestä sai aurinkolakin.
Se Lönruutti rupesi vaivaamaan mieltä. Se oli varmaan opettaja, kun se oli niin kova lukemaan.  Pojasta opettajat olivat maailman viisaimpia ihmisiä, paitsi tietysti isä oli vielä vähän viisaampi.  Ne puhuivat semmoisia asioita, joista hän ei ymmärtänyt paljon mitään.  Varmaan sitten syksyllä, kun itse menee kouluun ja isä pääsee metsäkoulusta, niin se voi selvittää sellaiset asiat, joita poika ei tajua. 
Se kirkonkylän koulun miesopettaja vähän ihmetytti.  Se oli tullut käymään Sulkusillalla ja kohta se oli ihan humalassa.  Miten opettaja voi juoda viinaa!  Ehkei se ollut oikea opettaja, vahtimestari tai joku...  Todella oikeat luokan edessä seisovat opettajat olivat kaikki naisia.  Sen verran poikakin tiesi.  Olihan hän ollut yhden päivän kuunteluoppilaana sen yhden serkun, Kolun Rekan luokalla Jyväskylässä Kypärämäessä.  Sielläkin kaikki opettajat olivat naisia.  Oli ne kyllä aika vanhoja, mutta mukavia.
Varmaan poika oli kuullut väärin, kun Sulkusillan Pentti oli sanonut sitä humalaista miestä opettajaksi.  Varmaan ihan kiusallaan.  Oli sillä kyllä ollut puvun takki ja solmio kaulassa ja suorat housut, joissa oli pussit polvien kohdalla.  Saattoihan se olla vaikka se ite Lönruutti.  Oli vain ollut liian korkealla oksalla siinä puussa ja liika lukeminen oli ruvennut huimaamaan.  Oli varmaan pudonnut päälleen.  Kunnanlääkäri oli sitten kirjoittanut pirtureseptin, että se siitä tokenisi ja semmoisesta aineesta tulee sikakin känniin.  Niin ainakin sanoivat ne, jotka tiesivät.
Poika sai marjoista mahansa täyteen, meni porstuaan ja kiipesi rappuja pitkin vintille.  Portaat olivat niin jyrkät, että piti käsillä auttaa.  Alaskin oli hankala tulla lehtinipun kanssa.  Edellisenä kesänä poika oli kiivennyt Sulkusillan pärekatolle katsomaan, näkyikö sieltä Kokkosen Kallen ja Lyytin mökki.  Niillä ei ollut omia lapsia ja Lyyti oli kysynyt äidiltä, josko se antaisi Matin heille omaksi pojaksi.  Äiti voisi sitten nuorena ja riskinä ihmisenä pyöräyttää vaikka tusinan poikia ja tyttöjä.  Äiti oli miettivinään, totesi sitten olevansa ihan tyytyväinen poikaseensa ja itsellään pitävänsä.  Ei silti, Lyyti oli mukava.  Antoi aina voilla voideltuja lämpimäisiä evääksi puolen kilometrin matkalle takaisin Sulkusillalle.
Sieltä katolta tähyillessään talon väki oli kerääntynyt tikapuiden juurelle siunailemaan, että varmasti se poika tippuu alas ja mistä siunaamasta se lääkärikin tähän hätään ja hevonenkin pitää valjastaa, jos se ittensä teloo ja kaikenlaista höpötystä niin, että poika oli oikeasti vähällä pudota.  Ei muuten, mutta rupesi niin kovasti naurattamaan.  Ja sitten itkettämään äidin sylissä alhaalla, kun äitikin itki ja oli vihainen ja silitti tukkaa.


...jatkuu...