Taisi se Sakespiirin Vijami kirjoittaa sen Loppiaisaaton.  Juuri meinasin kirjoittaa samalla otsikolla ehdottoman menestyksekkään novellin, näytelmän tai jopa romaanin.  Ainoastaan se, että näin viime hetkellä, joka sekin on jo ohi, voisin kirjoittaa ainoastaan loppusoinnittoman runon, semmoisen modernin.  Ja toivoa, että joku Hesarin arvostelija tarttuisi siihen.

Mutta minkään kirjoituksen julki saaminen on sama, kuin kuussa kävisi.  Milloin viimeksi inehmon lapsi kuussa kävikään?  Tasan reilut tasavuodet sitten.  Tosin muutama blogiystävä on julkaissut ansiokkaita tarinoita kansien sisällä, mutta lienevät kaikki omakustanteita.  Joka onkin nykyisin lähes ainoa mahdollinen tapa saada kirjoituksensa näkyvään kirjalliseen muotoon.

Aikoinaan, kun vielä harrastin kuvien tekemistä, niin yksi pitkin Suomea reissaava taidekauppias innostui töistäni.  Tehtiin vaihtokaupat: luovutin hänelle nipun tussitöitäni ja vastineeksi hän antoi minulle muutaman taulun (ei Picassoa eikä Järnefeltiä).  Arveli  tekevänsä hyvätkin kaupat, pitemmän tähtäimen projektina.  Pieleen menivät ennusteet.  Ei tainnut muuten loistava kauppamies saada yhtään työtäni kaupaksi.

Kovin omituisia olivatkin.  Ne tussitöherrykset.