alta polttavan auringon, talon eteläpäätyyn sohvalle, vaahteroiden suojaan. Eivät ne kuitenkaan auttaneet itikka-armeijoilta, jotka toivottivat ihmisveren tervetulleeksi heidän juhlansa juomaksi.  En uhrautunut, vaan siirryin suoraan auringon kiloon, jossa pyöriskeli vain muutama hyttynen, niilläkin hiki otsalla.

Kohta jo minullakin hikinorot valuivat rintakarvoja väistellen (no ei niitä nyt niin paljon ole), joten siirryin lintulaudalle täyttämään säiliötä pähkinöillä.  Siitä oli juuri lähtenyt Orava Vilkastus, jota ei helle rasita: aina yhtä virkeä ja hermostuneen vilkasliikkeinen.  Olen laittanut pähkinäsäilön roikkumaan siten, että kurre joutuu taiteilemaan jokaisen pähkinän erikseen.  Siten se ei syö koko satsia kerralla.

Tikka on tänäänkin vieraillut laudalla alvariinsa.  Se suhahtaa paikalle kuin pähkinähakuinen ohjus, nappaa nokkaansa pähkinän sijoittaen sen pystypuuna toimivan, kuoritun lepän rungon halkeamaan.  Siitä se sitten naputtaa sopivia nokkapaloja.  Tikkakin on kovin kiireinen ja touhukkaan määrätietoinen toimissaan.  Se suhahtaa tiehensä yhtä liukkaasti kuin on tullutkin.

Välillä tinttipesueet valtaavat lähipuut metelöivänä perheenä jokaisen poikasen vaatien omaa osuuttaan.  Emo ei liikoja paineita tunnu ottavan, ei ainakaan kiroile, vaan toimittaa pähkinöitä sinne sun tänne  lähioksistoon hajonneelle pentulaumalleen.

Parhaillaan täyttäessäni pähkinäsäilöä olin kuulevinani Kulkurin naukuvan. Se toistui koko ajan voimistuen.  En voinut kääntää päätäni, etteivät pähkinät olisi valuneet maahan, mutta äänestä arvasin että mistä oli kyse.  Ja siellähän se istui pienen puskan takana muutaman metrin päässä hiiri suusta roikkuen.  Tietysti noudatin virallista protokollaa: kehuin maireasti ja silitin päätä.  Suuri musta metsästäjä oli toiminut jälleen.  Se onkin kissamaailman Ernest Hemingway.  Käsitttääkseni siltä on tulossa ohut kirjakin nimeltä Vanhus ja hiiri.  Tai vaihtoehtoisesti Hiiriä ja kissoja, vaikka esikuva taitaakin olla Steinbeckin.

Hiiri jäi kuolleena lepäämään ja kissakin siirtyi reporankana varjon puolelle helteestä silmin nähden raatona. Hiirenmetsästyshän on extreme-laji muuallakin kuin Afrikan savanneilla.  Samassa emäntä tuli ulos kirkkimaan.  Pakkohan se saalis oli hänellekin esiteltävä ja eikun taas kyljelleen huokumaan. Ei tässä talossa kukaan ainakaan nuorene. Siksi on ettoneita otettava aina kun kerkiää.

Kohta kumminkin oli kissan pakko nousta aterialle, sillä kuumalla ei herkkuruokakaan kauan hyvänä säily.  Sen jälkeen maistuikin vesi ilmeisen hyvältä ja virkistävältä, joten oli hyvä aika lähteä naapurin peltoa lannoittamaan.

Minullekin tuli mieleen, että purkki kylmää olutta tekisi eetua.  Tulin sisälle, mutta eihän sitä kaljaa ollut edes kylmässä.  Aloin siis kirjoittaa tätä vuodatusta.

Ja nyt huomaan, ettei sitä hemmetin olutta ole vieläkään kylmässä.  Seuraavaksi menen tietysti vessaan tai vaatekomeroa kurkkimaan ja unohdan taas.  Vaikka suuta kuivaakin julmetusti. 

"Veljet, mulle vesitilkka tuokaa..."