Seurailin huolestuneena katolta hiljalleen räystään yli valuvaa jäätelirintamaa.  Olen sen joka kevät rojauttanut alas ikään kuin koukkaamalla eli kiipesin katolla ja vänkäsin sieltä käsin.  Toki varmistaen, ettei eläviä olentoja tule räystään alle kuikkimaan.

Nyt on selkä ollut monta päivää niin huonona, ettei voinut katolle kiivetä.  Tosin en olisi sieltä varmaankaan alas pudonnut, sillä aamuinen sängystäkin vääntäytyminen on ollut hyvin vaivalloista.  Mutta otsa rypyssä olen katsellut yhä kauemmas räystäältä ulottuvaa jääkautta.  Yritin varovasti niitä töniä räystään suojasta, mutta tiukkana siellä vain roikuttiin.

Katselin sitten aamuteeveetä, kissa makasi nahkatuolissaan, vaimo lopetteli keittiön pöydän ääressä aamiaistaan, taisin torkahtaa, kun löysin selälle hyvän asennon.

Kunnes säikähtäen heräsin jyrähdykseen, koko talo tärähti.  Ensin vilkaisin, ettei vaimo vain ollut hakemassa postia:  ei sentään, katsoi keittiöstä minua kysyvän näköisenä.  Kysyin, että missä kissa on?  Pelkäsin, että jos se oli päästetty ulos torkahdukseni aikana.  Vaimo ei kuullut, vaan oli jo ulko-ovella kurkkimassa.  Minä vasta etsin seisomaannousuasentoa.

Kissa ei ollut paikallaan, odotin jo vaimon kirkaisua ulko-ovelta.  Jos jotain on sattunut, niin syy on minun.  Mielessä jo pyöri, että olisi pitänyt sitä ja olisi pitänyt tätä.  Kissaa ei näkynyt ei kuulunut.

Sitten kurkistin viereiseen komeroon, joka on sen mielipaikka, kun valo häiritsee sen unta.  Ja sieltähän se katsoi kysyvästi silmät sirrillään.

Helpotuksen huokaus.  Kaksikin.

Aineelliset vauriot:  yksi pieni kukkaruukku halkesi ja yksi pieni lisänaula omaan arkkuun.