pitää selitellä tämän päivän laiskotusta, ettei sille ole selitystä.  Olen ilmeisesti hyvin harrasluontoinen immeinen, kun nukuin hyvin hartaasti puolille päivin.  Ja silloinhan ei lähifutuurille enää mahda mitään: se päivä on totaalisesti pilalle jo ennen alkamistaan.  Kyllä nuorena olisin ihmetellyt nykyistä minääni eli semmoista tyyppiä, joka pystyi nukkumaan viikonvaihteessa yli kahdeksaan.  Sellainenhan oli täysin pihalla todellisuudesta ja tuntumasta elämään.  Ihan oikeassahan se nuori Iisi oli.

Mutta kun, kun ja kun.  Illalla on kaikkea kivaa puuhaa niin, ettei vain malta mennä petiin.  Tosin vaimo meni unilleen jo yhdeksältä ja minä vain istun huuhkajana orrellani.  Ulkonakaan en käynyt koko päivänä, paitsi viemässä linnuille siemeniä.  Etteivät tule ikkunaruutuun koputtelemaan.  Sen verran viimaakin puhalsi, että siitä sai lisäsyyn sisällä kopeksemiseen.  Kaivauduin sohvan kulmaan tyynykasan keskellä suojaamaan vaivautunutta selkääni.  Jokainen vessaan tai jääkaapille vienyt ylösnousu aiheutta muutaman tukahdutetun älähdyksen poikasen niin, että vaimo sai aiheen kysellä syytä moiseen inahteluun.  Sanoin jotain sopimatonta.

Lopulta löysin rauhan ruumiilleni ja sielulleni ja kissakin tuli siihen viereen lohduttelemaan kärsivää isäntäänsä ja niin vaivuin loukkoni rauhaan kesken mäkikisan niin syvällisesti, että kun tunnin kuluttua heräsin, en tajunnut edes viikonpäivää.  Ensin luulin saaneeni unissani vakavan aivovaurion, mutta sain sitten pari joutilasta aivosolua sen verran liikkeelle, että muistin käyneeni edellisenä päivänä kaupassa vähän ennen kuutta, jolloin ovet sulkeutuivat lauantain merkiksi.

Siitä sitten lähdin kelaamaan elämääni takaperoisesti todeten pian, ettei se kovin hääviltä vaikuttanut ja palasin nykyhetkeen ja lähitulevaisuuteen.  Eipä näyttänyt sen häävimmältä, joten päätin pitää aivotoimintani lepotilassa lopunkin päivää.

Näin on hyvä olla, kun virtaa on lähes nolla.  Selkäkin tokenee.