Savusaunamies vajaan kilometrin päästä pöllähti eilen aamupäivällä kysymään, että tulenko illalla savusaunaan.  Ehdotusta kannattikin harkita.  Funtsittuani asiaa puolelta jos toiseltakin vastasin lopulta - vajaan sekunnin viiveellä - suostuvani mielihyvin kyseiseen ehdotukseen kääntyen samalla vaimon puoleen.  Hän myönsikin iltaloman sanomalla, että hän ei jaksa lähteä.
Varttia vailla seitsemän kauniin, mutta viileähkön sään vallitessa, uusi nahkahattuni pään päällä ylväästi (?) keikkuen kävin matkaan.  Kääntyessäni asfalttitieltä savusaunan tielle, talon herkullisen villava lapinkoira ilmoitti äänekkäästi tulostani, vaikka matkaa oli vielä kolmisensataa metriä.  Tarkka vahtikoira, ja äärimmäisen ystävällinen ja nuolaisuherkällä kielellä varustettu.  Pitihän se taas taputella.  Isäntäkin oli jo pihalla ja vauhdikkaaseen tapaansa johdatti minut saunan taakse.  Minä yritin parhaani köpötellä perässä.  Ei siellä saunan takana tullut halosta, vaan ne paloivat nuotiossa nätisti napsahdelle.  Ja istuihan siellä tuttukin parin vuoden takaa:  vuosikymmeniä Kaliforniassa asunut suomalainen, joka oli tullut vanhaan kotimaahansa hoitamaan terveyttään koko kesäksi.  Amerikoissa kun sellainen vie koko omaisuuden, eikä riitäkään.  Kaiman (sama etunimi) mukaan vakuutuksetkin ovat nousseet älyttömyyksiin samalla kun reunaehdot ovat tiukentuneet, ettei sellaisia maksuja ole varaa maksaa hänenkään yksityisyrittäjän tuloilla. Onneksi vanha kotimaa auttaa miestä mäessä.  Muutenkin kaima arvosteli kovin sanoin nykyisen kotimaansa kovaa sosiaalipolitiikkaa, joka on jakamassa kansan tiukasti kahteen leiriin.
Porukkaan liittyi hetken päästä vielä monista harrastuskuvioista tuttu puumies ja valokuvaaja, joka oli auttanut savusaunamiestäkin tämän rustaillessa hienolle tontilleen jos jonkinlaista jännää, mm. kuusikulmaista ateljeeta vaimon taideharrastuksille.  Ja oli ollut puurakentamisen asiantuntijana savusaunaprojektissa.  Sinnepä neljään mieheen pian siirryimmekin.
On se jännä siirtyi hetkessä jonnekin historian lauhkeaan lämpöön ja hämäryyteen.  Hirsisaunan pieni ikkuna antaa sen verran valoa, että juuri ja juuri näkee kiivetä lauteille porras kerrallaan avautuessa näkökenttään.  Pitää hakea käsillä reittiä ja samalla tukea kömpelölle liikehdinnälleen.  Vähitellen silmät alkavat nähdä jotakin ja pystyy paremmin hahmottamaan ympäröivää tilaa:  oikeanpuoleinen hirsiseinä erottuu tummana pintana, vasen puoli pysyy edelleen piilossa pimeän takana.  Matka alas lauteilta on jyrkkä, melkein huimaa ja itsekseni ihmettelen, osaanko alas luitani katkomatta.  Valo siivilöityy ikkunan läpi vaivalloisesti vain korostaen lähes goottilaista tunnelmaa.
Saunassa ei tunnut mitenkään kuumalta.  Vähän niin kuin helteisenä päivänä puun varjossa istuisi. Isäntä valuttaa ensimmäisen vesiripollisen kiukaalle.  Se ei sihahda vaan huokaa hiljaa.  Niin huokaamme me orrella istujatkin, kun lempeä ilmavirta hiipii hyväilemään vartaloamme.  Se kietoo meidät näkymättömän, pehmeän pellavalakanan sisään.  Puhe hiljenee, kuuntelemme hiljaisuutta, vain sorsapoikue ääntelee hetkittäin viereisellä pikkulammella (jonka keskellä mahtuu vielä minisaari koristeenaan valkorunkoinen koivu).  Kohta tunnemme vuolaat hikivirrat pinnoissamme.  Oikea lämpötila on yli kahdeksankymmentä astettä, vaikka se ei siltä tunnu.  Keuhkot saavat hyvin happea, ei huippaa eikä viitsisi pois lähteä siitä kohdun kaltaisesta lämpöisestä.
Kohta kumminkin hiki alkaa kirvellä silmiä ja könyän alas lauteilta lammen rantaan.  En ole nokinen, koska lämmitysvaiheessakaan ei synny  nokea, kiitos oikein suunnitellun kiukaan.  Huuhtelen itseni viileällä vedellä.  Uimaan en arkajalkana arvaa mennä.  En halua antaa antaa pumpulleni shokkihoitoa.  Amerikan mieskään ei toipumisvaiheessaan rasittaa itseään.  Isäntä itse roiskuaa pitkin lampea reippaaseen tapaansa.
Saunan ylimmästä ja pimeimmästä nurkasta löytyy vielä yllätys:  aamusta alkaen siellä on muhinut palviliha. Tosin valokuvaaja, joka istui lähimpänä nurkkausta, tunsi sen muhevan tuoksun nenässään, arvellen saunassa istujien olevan palvautumassa.  Siinä olisikin vaimoilla ollut seuraavana yönä varsinaiset bakkanaalit!  Kuin Viivillä ikään, siinä sarjakuvassa.
No, me kumminkin nautimme Wagnerista tuhdin ruisleivän kera.  Sepä kruunasi illan.  Uudenlainen hartaus vallitsi saunakamarissa.  Estotonta maiskutusta ja ruisleivän rouskintaa.  Onneksi isännällä oli siellä saunan nurkassa varattuna toinen lihapala perheelleen, ettei sen puoleen edes omatunto soimannut ahnehtimistamme.
Mutta kaikki hyvä loppuu ja parhaimmillaan loppuu hyvissä ajoin.  Niinpä olin kotona jo ennen puolta kymmentä, ettei senkään puolesta tarvinnut selitellä.  Ja meillä oli niin mukavaa, oi jospa oisit ollut mukana!  Vaikka ei sinne lauteille olisi enempää mahtunut.  Ja lihaakin oli juuri sopivasti meille neljälle.